Tämä sivu on vielä täysin työn alla!
Eläimet
Eläin on eliö, joka ei itse kykene tuottamaan energiaa auringon valosta (vrt. kasvit ja yhteytys). Eläimet voidaan karkeasti jakaa kahteen ryhmään: selkärankaisiin ja selkärangattomiin. Suurin osa eläimistä on selkärangattomia, sillä yli miljoonasta tunnetusta eläinlajista vain noin 50 000 kuuluu selkärankaisiin. Selkärangattomien eläinten ulkonäkö ja muut ominaisuudet vaihtelevat paljon sen mukaan, kuinka kehittyneestä ryhmästä on kysymys. Selkärankaisilla on aina nikamista koostuva tukiranka, tukirankaa ympäröivä lihaksisto sekä kehittynyt ruston tai luun suojaama keskushermosto.
Selkärangattomat eläimet
Karhukaiset (Tardigrada) – Trögkrypare eller björndjur, tardigrades
Sukkulamadot (Nematoda) – rundmaskar, eller nematoder, nematodes
Nivelmadot (Annelida) – Ringmaskar
Nivelmatojen ruumis koostuu jaokkeista, jotka erottuvat toisistaan väliseinillä. Jaokkeilla on sama rakenne sijainnista riippumatta: ruuansulatuselimet, lisääntymiselimet ja liikkumiseen tarvittavat elimet toistuvat useimmissa jaokkeissa. Eläin hengittää ihon läpi, mutta osalla lajeista hengitystä tehostavat kidukset. Nivelmadoilla on alkeellinen tikapuuhermosto. Ruumiin pitkänomainen ja joustava rakenne soveltuu pehmeällä alustalla liikkumiseen. Tähän ryhmään kuuluu sekä vedessä (mm. merisukajalkainen, juotikkaat) että maalla (mm. kastemadot) eläviä matoja. Ravinto koostuu kuolleesta aineksesta, planktonista, kasveista ja muista eläimistä. Nivelmatoihin kuuluu tuhatkunta lajia.
Harvasukamadot (Oligochaeta) – fåborstmaskar, oligochaetes
Juotikkaat (Hirudinea) – Iglar, Leeches
Juotikkaat ovat litteäruumiisia loismatoja, joilla on imukuppi ainakin ruumiin peräpäässä. Suomessa on tavattu 16 lajia. Murtovedessä tavataan useita juotikaslajeja, joskin niiden levinneisyyttä rajoittaa usein suolan määrä. Useimmat lajit elävät enintään 2-4 ‰ suolaisuudessa.
Niveljalkaiset (Arthropoda) – Leddjur, Arthropods
Niveljalkaisten pääjakso on eläinkunnan runsaslajisin, lajeja on enemmän kuin muuhun eläinkuntaan yhteensä kuuluu. Suurin luokka on hyönteiset, mutta vedenalaisessa maailmassa äyriäiset ovat suurin ryhmä. Niveljalkaisille on tunnusomaista kitiinikuori ja nivelikäs (jaokkeinen) ruumiinrakenne. Kova kitiinipanssari suojaa eläintä saalistajilta ja toimii eläimen tukirankana. Eläin joutuu vaihtamaan kuorta kasvaessaan. Nivelet ovat havaittavissa sekä ruumiissa että raajoissa. Raajoja on yksi pari kussakin jaokkeessa. Monet raajat ovat erikoistuneet tiettyyn tehtävään, kuten aistimiseen, ruuan käsittelyyn, liikkumiseen (kävely/uinti), paritteluun tai jälkeläisten hoitoon. Aistit ja hermosto ovat hyvin kehittyneitä.
Hyönteiset (Insecta)
Surviaissääsket (Chironomidae)
Surviaissääsket ovat menestyneimpiä hyönteisiä, sillä ne ovat valloittaneet lähes kaikki elinympäristöt joissa tavataan vettä. Heimoon kuuluu noin 5000 lajia ja 120 sukua. Tyypillistä aikuisille sääskille on massaparveilu ilmassa. Toukat elävät vedessä, usein mutapohjilla. Monien lajien toukat elävät vähähappisilla pohjilla ja kestävät hyvin saastuneita tai rehevöityneitä olosuhteita. Huippuunsa tämä ominaisuus on kehittynyt Chironomus-suvun punaisilla toukilla, jotka kykenevät varastoimaan happea ruumiinnesteessä kiertävään hemoglobiiniin. Osa toukista on petoja, osa kasvinsyöjiä.
Vesiperhoset (Trichoptera) eli sirvikkäät
Kaksisiipiset (Diptera)
Sulkasääski (Chaoborus flavicans)
Malluaiset (Notonectidae) eli isomalluaiset ja pikkumalluaiset (Corixidae)
Äyriäiset (Crustacea)
Äyriäiset ovat ulkoisilta ominaisuuksiltaan hyvin vaihteleva ryhmä. Äyriäisiä on noin 50 000 lajia mm. hummerit, taskuravut, ravut, katkaravut, siirat, vesikirput ja rokot. Osa lajeista on planktisia. Suomessa esiintyy noin 25 000 niveljalkaislajia, joista 300 kuuluu äyriäisiin.
Äyriäisiä peittää usein kova kuori, joka toimii niiden tukirankana. Eläimillä on kaksi paria tuntosarvia, joita voivat toimia sekä tuntoaistin apuna että joissakin tapauksissa liikkumiseen. Äyriäisillä on sisäinen hedelmöitys. Kaikki vedessä elävät äyriäiset hengittävät kiduksilla. Useimmilla ryhmillä on vapaasti uiva naupliustoukka. Vaikka ryhmän ravinnonhankkimistavat eroavat paljon toisistaan, enemmistö lajeista on kuitenkin kasvinsyöjiä. Siimajalkaiset (merirokot) ovat kasvualustassa kiinnipysyviä niveljalkaisia, jotka pyydystävät ravintonsa sulkamaisilla siimajaloillaan. Äyriäiset jaetaan yhdeksään luokkaan, joista seuraavassa käsitellään kolmea.
Hankajalkaiset (Copepoda)
Hankajalkaisäyriäisten luokka on kuoriäyriäisten jälkeen lajimäärältään toiseksi suurin ryhmä. Hankajalkaiset ovat tärkeimpiä eläinplanktonin edustajia. Hankajalkaisilta puuttuu verkkosilmä ja sitä korvaa yksinkertaisempi, pariton naupliussilmä. Luokka jakaantuu kahdeksaan lahkoon, joista tunnetuimpia ovat keijuhankajalkaiset (Calanoida) ja kyklooppiäyriäiset (Cyclopoida).
Kuoriäyriäiset (Malacostraca)
Massiaiset (Mysidacea) – pungräkor, mysid shrimps
Massiaiset (ent. halkoisjalkaiset) ovat pienikokoisia, katkarapua muistuttavia, läpikuultavia äyriäisiä. Keskiruumiin jalat ovat kaksihalkoiset. Eläinten peräpäässä on leveät uimajalat, joissa sijaitsevat tasapainoelimet Silmät ovat varrelliset. Halkoisjalkaiset munivat keskiruumiin raajojen välissä sijaitsevaan alkiotaskuun. Eläimet ovat joko vapaasti uivia tai pohjan tuntumassa eläviä. Lajinmääritys voi olla vaikeaa ilman mikroskooppia.
Jäännemassiainen (Mysis relicta)
Eläin on väritykseltään vihertävän läpinäkyvä. Pituus enintään 30 mm. Antennalevyt ovat soikeat ja niiden ulkoreunoilla on sukasia. Pyrstön päättölevy on lovellinen. Ui vapaassa vedessä tai oleskelee pohjan läheisyydessä. Syö kuollutta orgaanista ainesta ja planktonia. Laji lisääntyy syksyllä, minkä jälkeen koiraat kuolevat. Naaras kuljettaa poikasia mukanaan seuraavaan kevääseen saakka. Tavataan koko merialueella sekä monissa järvissä. Jääkauden jäännelaji.
Siirat (Isopoda)
Siirat on kuoriäyriäisten luokkaan kuuluva eläinlahko. Siirat on siitä erityinen äyriäisryhmä, että niitä elää sekä maalla että vesissä. Suomessa on tavattu 33 siiralajia, joista Itämeressä tavataan kahdeksan. Siirojen ruumis on päältä litistynyt ja päältä katsottuna katsottuna soikehko tai pitkulainen. Kilpimäisessä päässä on kaksi verkkosilmää. Keskiruumiissa on kahdeksan jaoketta, joista ensimmäiset ja viimeiset saattavat olla päähän kiinni kasvaneita tai surkastuneita. Raajat ovat perusrakenteeltaan seitsenjaokkeiset.
Vesisiira (Asellus aquaticus)
Eläin on harmaanruskea ja soikea. Pituus 15-20 mm. Jalat ovat pitemmät kuin merisiiroilla. Takajalat pitkät. Makean veden laji, elää Itämeressä matalien makeavetisten merenlahtien rantavedessä. Syö kuollutta kasviainesta.
Katkat (Amphipoda) – amphipods
Katkat ovat sivusuunnassa litistyneitä äyriäisiä. Keskiruumiin kaksi etummaista kävelyraajaa ovat erikoistuneet tarttuma- tai pyyntiraajoiksi, niissä on kookkaat kynnet tai sakset. Silmät ovat varrettomat. Päässä kaksi pitkää, allekkain sijaitsevaa tuntosarvea (antennaa).
Okakatka (Pallasea quadrispinosa)
Jättikatka (Gammaracanthus lacustris)
Nilviäiset (Mollusca) – blötdjur, mollusks
Nilviäiset ovat niveljalkaisten jälkeen runsaslajisin pääjakso. Niitä esiintyy maailmassa noin 80 000 lajia, mutta Suomesta on tavattu vain 158 lajia. Nilviäisiin kuuluvat mm. simpukat, kotilot sekä mustekalat. Kaikki Suomessa tavatut nilviäiset kuuluvat kotiloihin, simpukoihin tai merietanoihin. Nilviäisten ryhmä on hyvin monimuotoinen, mutta yhteisiäkin piirteitä löytyy. Kaikilla on pehmeä ruumis, jota useimmiten suojaa kuori. Kuori voi olla yksi- tai kaksiosainen.
Kotilot (Gastropoda) – snäckor, gastropods
Suurimmalla osalla kotilolajeista on kierteinen kalkkikuori. Ne eivät siivilöi ympäröivää vettä vaan hakevat aktiivisesti ravintonsa. Vesikotilot käyttävät ravinnokseen hajonnutta kasviainesta, levää ja vihreitä kasvinosia. Kotiloilla on suussaan karkea kieli, radula, jonka pinnassa on tuhansia hampaita. Tällä raastinrautamaisella kielellä kotilo raaputtaa levät irti kalliopinnoista. Kotilot ovat tavallisesti kaksineuvoisia eli hermafrodiitteja. Sama yksilö on siis samalla sekä koiras että naaras. Yleensä ne eivät kuitenkaan hedelmöitä itse itseään vaan etsivät lajitoverin, jonka kanssa parittelevat. Onnistuneen parittelun jälkeen eläin munii munat limatuppeen.
Liejukotilot (Valvata sp.)
Piippolimakotilo (Lymnea stagnalis)
Simpukat (Bivalvia) – Musslor, Mussels
Simpukat ovat kaksikuorisia, sivulta litistyneitä eläimiä, nilviäisistä alkeellisimpia. Ne erittävät pinnalleen kovan kalkkikuoren. Eläimet ovat pääasiassa alustassaan kiinnipysyviä ja saavat ravintonsa siivilöimällä kiduksillaan ravintohiukkasia ympäröivästä vedestä. Liikkuminen tapahtuu lihaksikkaan jalan avulla. Simpukat suodattavat ravinnon vedestä kidusten avulla. Monet lajit elävät meressä, mutta useita lajeja elää myös murtovedessä, järvissä ja joissa. Simpukat elävät pääasiassa joko pehmeillä pohjilla pohjaan kaivautuneena tai kuten sinisimpukka, kivi- ja kalliopohjilla. Simpukat ovat joko yksi- tai kaksineuvoisia. Hedelmöitys tapahtuu tavallisesti vedessä ja hedelmöittyneestä munasolusta kehittyy toukkavaiheiden kautta pieni simpukka.
Pallosimpukka (Sphaerium corneum)
Hernesimpukat (Pisidium sp.)
Selkärankaiset (Vertebrata)
Selkärankaiset on pisimmälle kehittynyt pääjakso. Ryhmä koostuu luukaloista, linnuista, matelijoista, sammakkoeläimistä, nisäkkäistä, ympyräsuisista ja rustokaloista. Suomessa tavataan noin 375 lajia selkärankaisia, joista lintuja on 245, kaloja 60, nisäkkäitä 60 ja matelijoita sekä sammakkoeläimiä viisi lajia.
Ympyräsuiset ovat selkärankaisista alkeellisimpia. Niillä ei ole leukoja vaan imusuu, jolla jotkut lajit voivat kiinnittyä kalojen pinnalle ja käyttää niitä ravintonaan. Selkäranka ei ole muodostunut luusta, vaan rustosta.
Kalat, Pisces, ovat selkärankaisia kiduksilla hengittäviä vaihtolämpöisiä eläimiä. Niiden ruumiinlämpötila vaihtelee ympäröivän veden mukaan. Kaloilla on hyvä näkö- ja hajuaisti, sekä kylkiviiva-aisti, jolla ne aistivat veden liikkeitä. Useimpien kalojen iho on suomujen peitossa. Suomut ovat luulevyjä, jotka suurentuvat kalan kasvaessa. Kaloja on olemassa lähes 22 000 lajia, siis yli puolet selkärankaisista eläimistä. Kalat voidaan jakaa kahteen pääluokkaan: leuattomiin ympyräsuisiin (Agnata, esimerkiksi nahkiaiset) ja leuallisiin rustokaloihin (Chondrichtyes, esim hait ja rauskut) sekä luukaloihin (Osteichthyes, “varsinaiset kalat”). Suomessa on tavattu noin 100 kalalajia, joista 60 on vakinaisia. Pieni lajimäärä selittyy pohjoisen sijainnin lisäksi Itämeren alhaisella suolapitoisuudella.
Kalalajien määrittämiseen käytetään monia menetelmiä. Lajinmäärityksessä voidaan esimerkiksi laskea kylkiviivan kohdalla sijaitsevat suomut, eväruotojen lukumäärä, hampaiden lukumäärä tai havainnoida eläimen muotoa. Sukellettaessa näitä tunnusmerkkejä ei kuitenkaan pysty hyödyntämään vaan kala tunnistetaan ulkomuodon (koon, muodon ja värin) perusteella. Seuraavissa lajikuvauksissa tullaan siksi keskittymään piirteisiin, jotka helpottavat määrittämistä veden alla (mm. pään muoto ja koko, evien muoto, sijainti, väritys ja lukumäärä).
Kalan osat
Kalalajien tunnistaminen (klikkaa kuvaa)
Särkikalat (Cyprinidae)
Särkikalat muistuttavat paljon toisiaan, joten tunnistamisessa joudutaan usein turvautumaan kylkiviivarivin suomujen laskemiseen. Kalat voidaan kuitenkin erottaa muillakin menetelmillä, esimerkiksi silmän iiriksen värin, suomujen koon, ruumin korkeuden, evien sijainnin, värin ja koon perusteella. Suomessa esiintyy 19 särkikalalajia.
Särki (Rutilus rutilus) – mört, roach
Koko 15 – 30 cm. Korkeaselkäinen, hopeanhohtoinen, suurisuomuinen kala, jolla on useimmiten punertavat evät. Särjellä selkäevän etureuna on samalla tasolla tai hieman taaempana kuin vatsaevien tyvet. Selvin tuntomerkki, joka erottaa kalan muista samannäköisistä särkikaloista, on kuitenkin särjen punertavat silmät. Suomessa särkeä tavataan sekä murtovedessä että sisävesissä pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.
Samannäköiset lajit: sorva, säyne ja turpa.
Sorva (Scardinius erythrophthalamus) – sarv, rudd
Pituus tavallisesti 15 – 25 cm. Merellä särkeä muistuttava sisäsaariston asukki. Esiintyy koko maassa. Erottuu särjestä lähinnä kellertävien silmien avulla. Selkäevän etureuna selvästi vatsaevien tyvien takana. Sorva on lisäksi särkeä korkeaselkäisempi. Vatsapuolen voimakkaan punaiset evät ovat myös tunnusomaista sorvalle. Sorvan levinneisyys rajoittuu Etelä-Suomen alueelle. Kala on yleinen Suomenlahdella, Saaristomerellä ja Ahvenanmaalla.
Samannäköiset lajit: särki, säyne, seipi ja turpa.
Säyne (Leuciscus idus) – id, ide
Särkeä kookkaampi ja pulskempi kala. Kasvaa tavallisesti 35 – 50 cm pituiseksi. Kellertävät silmät kuten sorvalla. Suomut pienemmät kuin särjellä. Kyljet voimakkaan hopeanhohtoiset, selkä ruskehtava ja vatsa valkoinen. Tunnusomaista säyneelle on myös kovera peräevä, jossa on 8 – 12 ruotoa. Kylkiviivalla on 53 – 61 suomua. Levinneisyysalue on samanlainen kuin särjellä, mutta säyne on särkeä huomattavasti harvinaisempi. Runsaimpana säyne esiintyy Suomenlahdella ja Saaristomerellä.
Samannäköiset lajit: sorva, seipi, särki ja turpa.
Lahna (Abramis brama) – braxen, bream
Lahna on muodoltaan litteä ja korkea. Se on väriltään aluksi hopeinen, vanhemmiten kuparinvärinen ja tummanpuhuva. Evät ovat tummanharmaat. Tavallisesti lahna on enintään kilon painoinen, mutta voi kasvaa jopa kuusikiloiseksi. Lahna voi kasvaa 25–50 cm:n pituiseksi, mutta suurempiakin on. Lahnan silmän halkaisija on pienempi kuin silmän ja kuonon kärjen väli. Rintaevän takareuna ja vatsaevän etureuna ovat samalla tasolla. Lahnan kylkiviivalla on 51 – 60 suomua ja peräevässä 26 – 30 ruotoa.
Samankaltaiset lajit: sulkava, pasuri.
Mutu (Phoxinus phoxinus) – elritsa eller kvidd, minnow
Mutu on pienikokoisin Suomessa esiintyvistä särkikaloista, pituutta poikkileikkaukseltaan soikeanpyöreälle kalalle kertyy vain 4 – 7 cm. Kala muistuttaa hieman pientä lohenpoikasta, mutta lohella on kuitenkin rasvaevä, jota mudulla ei ole. Yleisväriltään vihertävänhohtoinen, selkä tummanruskea, kyljessä tummia juovia / täpliä (12 – 15), vatsa ja evät vaaleat. Selkäevän etureuna on selvästi vatsaevien kiinnityskohdan takapuolella. Mudun pää on tylppä ja leuat samanmittaiset. Kylkiviiva ulottuu ruumiin keskivaiheille. Mutu elää usein rantavesissä pienissä parvissa. Mutua esiintyy koko maassa.
Samannäköiset lajit: taimenen ja lohen poikaset.
Salakka (Alburnus alburnus) – loja, bleak
Salakka on hoikka, hopeakylkinen ja pienikokoinen (9 – 15 cm) särkikala, jonka suomut irtoavat herkästi. Peräevä (17 – 22 ruotoa) on huomattavasti pitempi kuin selkäevä. Selkäevän etureuna selvästi vatsaevien takareunaa taempana. Salakan yksi selkeä tunnusmerkki on kalan kokoon nähden pitkä pyrstöevä. Kylkiviivalla 46 – 53 suomua. Salakka on parvikala ja esiintyy runsaana Lappia lukuun ottamatta koko maassa.
Samannäköiset lajit: muikku, silakka, kilohaili.
Muita rannikolla esiintyviä särkikaloja ovat seipi (stäm, dace) ja turpa (färna, chub). Molemmat kalat erottaa särjestä keltaisista silmistä. Seipi on lisäksi säynettä selvästi solakampi. Turpa on taas säynettä leveäselkäisempi. Turvalla peräevä on selvästi kupera.
Ahvenkalat (Percidae)
Ahvenkaloilla on kaksi selkäevää, joista ensimmäisessä on piikkiruodot. Meri- ja sisävesikaloja.
Ahven (Perca fluviatilis) – abborre, perch
Ahven on Suomen yleisin kalalaji. Kalan väritys vaihtelee on vihertävästä kellertävään. Kyljessä 6 -9 tummaa poikkijuovaa. Vatsa-, perä- ja pyrstöevä ovat punertavia. Selkäevät erilliset. Pituus 10 – 30 cm.
Kiiski (Gymnocephalus cernuus) – gers, ruffe
Suuripäinen, suurisilmäinen, vihertävän keltainen kala, jonka kyljessä on tummia täpliä. Voidaan erottaa ahvenesta ja pienikokoisesta kuhasta kiinnikasvaneiden selkäevien perusteella. Kiduskannessa on voimakas piikki. Evät kellertävät. Selässä ja pyrstöevässä tummia täpliä. Pituus on 8 – 15 cm.
Samannäköiset lajit: pienet kuhat
Kuha (Sander lucioperca) – gös, pike-perch
Kuha on ahvenkalojen lahkoon kuuluva euraasialainen makeiden ja murtovesien petokala. Esiintyy maan etelä ja keskiosien järvissä. Meressä Suomenlahdessa, Saaristomeressä ja paikoin Pohjanlahdessa. Se on ahventen heimon kookkain laji, pituus 40 – 70 cm. Kuhalla on suuri terävähampainen suu ja kaksi selkäevää, joista etummainen on täynnä teräviä piikkejä
Samannäköiset lajit: ahven, kiiski.
Piikkikalat (Gasterosteidae)
Suomen rannikolla tavataan kolme piikkikalalajia: kolmi- ja kymmenpiikki, sekä vaskikala. Lohjajärvessä elää myös Porlan kalanviljelylaitoksesta karannut viisipiikki; laji tuli Pohjois-Amerikasta pikkubassin poikasten mukana. Kolmipiikki ja vaskikala elävät murtovedessä, mutta kymmenpiikki on myös yleinen sisävesikala. Piikkikaloille tunnusomaisia ovat selän kovat piikit, joiden lukumäärän perusteella lajit voidaan määrittää. Kaikki lajit elävät rantavedessä kasvillisuuden joukossa.
Kolmipiikki (Gasterosteus aculeatus) – storspigg, three-spined stickleback.
Kalalla on kaksi selvästi erottuvaa selkäpiikkiä. Väriltään kala on hopeanhohtoinen. Kolmipiikki on parvikala, jonka pituus on 4 -7 cm.
Samannäköiset lajit: kymmenpiikki
Kymmenpiikki (Pungitius pungitius) – småspigg, nine-spined stickleback
Selvästi sirompi ja pitkänomaisempi kuin kolmipiikki. Kymmenpiikki on myös kolmipiikkiä pienempi, vain 3 – 6 cm mittainen. Nuorena kalan väritys on hopeanhohtoinen, mutta muuttuu iän karttuessa ruskeaksi. Kuten nimestäkin voi päätellä piikkejä on enemmän kuin kolmipiikillä (7 – 12). Kymmenpiikki ei ole samassa määrin parvikala kuin kolmipiikki.
Samannäköiset lajit: kolmipiikki.
Simput (Cottidae)
Suomen kalalajistoon kuuluu 5 simppulajia, joista 3 elää makeassa vedessä. Simput ovat leveä- ja litteäpäisiä, isosuisia, pohjalla eläviä kaloja. Simpuilla on kaksi selkäevää sekä suuret voimakkaat rintaevät. Väriltään simput ovat ruskean marmoroituja. Lajien määrittämisessä keskitytään usein pään kyhmyihin ja piikkeihin sekä vatsaeviin.
Kivisimppu (Cottus gobio) – stensimpa, bullhead
Kivisimpulla on nuijan muotoinen vartalo ja leveä pää. Kiduskannessa on voimakas käyränmuotoinen piikki. Pää on sileämpi kuin muilla simpuilla. Yleisväriltään kivisimppu on vaaleanruskea ja siinä on tummanruskeita läikkiä. Pituutta kalalla on 6 – 9 cm. Piikkisimpusta kivisimpun erottavat yksinväriset vatsaevät, jotka piikkisimpulla ovat värilliset. Kivisimppua tavataan rantavesissä sora- ja kivipohjilla.
Samankaltaisia lajeja: piikkisimppu, kirjoeväsimppu, härkäsimppu.
Härkäsimppu (Myoxocephalus quadricornis) – hornsimpa, four-horned sculpin
Härkäsimpulla pyrstön varsi on huomattavasti kapeampi kuin muilla simpuilla. Simpulla on päälaellaan 4 kyhmyä (quadricornis = nelisarvinen) ja etukiduskannessa on useita piikkejä. Koko 20 – 25 cm.
Samankaltaisia lajeja: piikkisimppu, kirjoeväsimppu, kivisimppu.
Isosimppu (Myoxocephalus scorpius) – rötsimpa, bull-rout
Päälaella ja kuonossa on useita taaksepäin suuntautuvia piikkejä. Etukiduskannen kaksi piikkiparia eivät ulotu, kuten piikkisimpulla, kiduskannen piikkiä taaemmaksi. Väriltään simppu on tummanruskean kirjava. Etummainen selkäevä on tummanruskea, taaempi taas juovikas. Kooltaan simppu on 20 – 30 cm.
Samankaltaisia lajeja: piikkisimppu, kirjoeväsimppu, härkäsimppu, kivisimppu.
Kirjoeväsimppu (Cottus poecilopus)
Makean veden laji. Kirjoeväsimpun vatsaevät ovat muista simpuista poiketen raidallisen kirjavat ja sisin eväruoto on selvästi muita lyhyempi. Härkäsimpulla kiduskannen kalvon poimu on keskeltä kiinni ja pyrstönvarsi pitempi ja hoikempi kuin kirjoeväsimpulla.
Samankaltaisia lajeja: kivisimppu, härkäsimppu, piikkimppu.
Lohet (Salmonidae)
Lohien heimoon (Salmonidae) kuuluu Suomen alkuperäisestä kalastosta lohi, taimen, siika, nieriä, muikku ja harjus. Lohikalojen tyypillinen tuntomerkki on selkäevän takana lähellä pyrstöä oleva rasvaevä. Lohikalojen lähimpiä sukulaisia ovat samoin rasvaevälliset kuorekalat.
Lohi (Salmo salar – lax, salmon)
Lohi on vaelluskala, merilohi tekee merivaelluksen ja kutee mereen laskevissa joissa. Lohi on ruumiinrakenteeltaan solakka ja sulavalinjainen. Pyrstön tyvi on kapea. Lohen yläleuka ulottuu silmän takareunan kohdalle. Kitalaessa sijaitsevan vannasluun etupää on lähes hampaaton. Rasvaevän ja kylkiviivan välisessä suomurivissä on 11–15 suomua, tavallisesti 12-14.
Meritaimen (Salmo trutta m. trutta – havsöring, sea trout)
Äärimmäisen uhanalainen meritaimen muistuttaa hyvin paljon lohta. Taimenella on yleensä lohta runsaammin täplitystä kylkiviivan alapuolella. Sen pyrstön varsi on tavallisesti tanakka, korkea ja tasapaksu. Lohella se on hoikka ja taaksepäin kapeneva, joten siitä saa tarvittaessa varsin hyvän otteen. Isolla taimenella pyrstöevä on lähes loveton ja suora, lohen pyrstössä on useimmiten selvä lovi. Lohi on yleensä kirkasvärisempi kuin taimen ja sen suomut ovat taimenen suomuja suuremmat. Myös taimenen suu on hieman suurempi kuin lohen, joten taimenen yläleuka ulottuu silmän taakse. Taimenella on rasvaevän ja kylkiviivan välisessä suomurivissä suomuja 14-19, tavallisesti 16.
Siika (Coregonus lavaretus) – sik, whitefish
Lohikalojen lahkoon kuuluva siikaa tavataan koko maasta, sisävesistä ja merialueilta. Siika on hopeanhohtoinen parvikala. Laji on erittäin monimuotoinen, ulkonäkö ja käyttäytyminen vaihtelee paljon. Yhteistä eri siikamuodoille on sukkulamainen, virtaviivainen ruumis, lohien heimolle ominainen rasvaevä ja alaleukaa pidempi yläleuka. Alaleukaa pidempi yläleuka erottaa siian samannäköisistä muikusta ja peledsiiasta (istutettu laji). Koko tavallisesti 0,1–1,5 kg ja 15–55 cm. Koko ja kasvu vaihtelevat huomattavasti eri muodoilla. Siian eri muodot katsotaan kuuluvan samaan lajiin. Niiden erottaminen toisistaan tapahtuu ensimmäisen kiduskaaren siivilähampaiden lukumäärän perusteella: pohjasiika (18 – 22 hammasta), karisiika (24 – 28), vaellussiika (28 – 32), järvisiika (40 – 45) ja planktonsiika (41 – 56).
Samannäköiset lajit: muikku, peledsiika
Kuoreet (Osmeridae)
Kuore (Osmerus eperlanus) – nors, European smelt
Kuore eli norssi on pienehkö sisä- ja murtovesien kala, joka kuuluu lohikaloja muistuttavien kuorekalojen lahkoon. Paino tavallisesti 10–100 g, enintään noin 300 g. Pituus sisävesialueilla 7–12 cm, merialueilla 15–30 cm. Kuore on läpikuultava, vihertävän kellertävä ja kyljistään pienisuomuinen, hopeanhohtoinen kala, jolla on suuri, terävähampainen suu ja lohikalojen tapaan rasvaevä selkäpuolella lähellä pyrstöä. Suomut ovat helposti irtoavia. Kuoreen alaleuka on selkeästi pitempi kuin yläleuka. Sen kylkiviiva päättyy rintaevän etupuolelle. Kuore tuoksuu voimakkaasti tuoreelle kurkulle.
Samankaltaiset lajit: nuori kuha.
Hauet (Esocidae)
Hauki (Esox lucius) – gädda, pike
Hauki on suurimpia kalojamme ja sitä on vaikea sekoittaa muihin lajeihin. Hauella on suuri krokotiilimainen suu, jossa on paljon hampaita. Alaleuka on yläleukaa pitempi. Hauen kyljet ovat vihreät, niissä on runsaasti vaaleita tai kellertäviä täpliä. Vatsa on vaalea ja selkä lähes musta. Maailmanlaajuisesti hauki on yleisin sisävesikala. Meillä haukea esiintyy murtovedessä ja makeissa vesissä aivan pohjoisimpia tunturijärviä lukuunottamatta. Suurin suomessa kalastettu hauki painoin 18,8 kg.
Plankton
Plankton eli keijusto on nimitys vesipatsaassa vapaasti esiintyville eliöille. Planktoniin kuuluu niin eläimiä, kasveja kuin bakteerejakin. Kokonsa puolesta planktoneliöstö on kirjavaa; pienimmät sinilevät (siniviherbakteerit) ovat 0,2 mikrometrin luokkaa ja suurimmat planktoneliöt (korvameduusa) ovat useiden kymmenten senttimetrien kokoisia. Suurin osa planktonista on mikroskooppista. Holoplantoniin kuuluvien eliöiden koko elinkaari on planktinen, meroplanktisten lajien elinkaaresta vain osa (usein toukkavaihe) elää vapaana vedessä (esimerkiksi merirokon toukka). Alla on kuvattu tyypillisiä makeiden vesien plantonin edustajia.
Planktonlevät saavat keväällä jään alla tarpeeksi valoa yhteyttämiseen. Sätkivät otukset ovat sulkasääsken toukkia, jotka sietävät alhaista happipitoisuutta (video: Niko Nappu 2019).
Sinilevät (Cyanobacteria)
Sinilevät eivät ole nimestään huolimatta leviä vaan yhteyttäviä esitumallisia (bakteerit ja arkeonit). Bakterinkaltaiset sinilevät ovat tuottajia, jotka siis yhteyttävät tuottaen happea. jotkin sinilevät pystyvät sitomaan ilmakehän molekulaarista typpeä siihen erikoistuneiden solujensa (heterosyytit) avulla. Rihmoissa myös kestosoluja (akineetit). Itämeressä elää noin 80 sinilevälajia, joista osa muodostaa ajoittain massaesiintymiä pinnalle soluissa olevien kaasurakkuloiden turvin. Jotkin lajit sisältävät myrkkyjä (maksamyrkky nodulariini, hermomyrkyt mukrokystiinit ja saksitoksiinit).
Piilevät (Bacillariophyta)
Piileviä tavataan lähes kaikenlaisissa ympäristöissä missä vain esiintyy valoa ja kosteutta. Piilevien kuoret voivat säilyä sedimenteissä tunnistuskelpoisina jopa kymmeniä miljoonia vuosia. Piileviä käytetään laajalti vesiympäristöjen tilan seurannassa ja paleolimnologiassa, sillä niitä esiintyy paljon, kuoret säilyvät hyvin ja lyhyen elinkaarensa vuoksi ne reagoivat ympäristönmuutoksiin nopeasti.
Piilevät ovat yksisoluisia, siimattomia ja esiintyvät joko yksittäisinä soluina, yhdyskuntina tai rihmoina. Piilevillä on kestävä, lähinnä piistä koostuva kuori, jonka muoto ja kuviointi ovat tärkeitä lajin määrityksessä. Kuori koostuu kahdesta hieman erikokoisesta kuorenpuoliskosta (”rasia, jossa vakka ja kansi hieman sisäkkäin”). Näitä rasioita voi olla peräkkäin tai solut ovat esiintyä uksittäin (lajista riippuen).
Nielulevät (Cryptophyta)
Viherlevät
Kultalevät (Chrysophyta)
Alkueliöt (Protozoa)
Alkueliöt ovat alkeistumallisia eliöitä, jotka eivät kuulu kasveihin, eläimiin tai sieniin. Ominaista elkueliöille on yksittäisenä soluna esiintyminen ja erikoistuneet soluelimet, eivät muodosta kudoksia.
Rataseläimet (Rotatoria)
Rataseläimet ovat 0,15-0,5 mm (150-500 µm) kokoisia kuorellisia tai kuorettomia eläimiä. Ne ovat saaneet nimensä rattaanmallisesta uintielimestään. Tämä rataselin sijaitsee päässä ja siitä alkaa ruoansulatuskanava. Pään lisäksi rataseläinten ruumiinosiin kuuluvat itse ruumis ja jalka, joka puuttuu joiltain lajeilta. Useimmilla lajeilla on kuori eli panssari.
Äyriäiset (Crustacea)
Vesikirput (Cladocera)
Kidusjalkaisiin (Brachiopoda) kuuluva äyriäisten alalahko. Lajeja maailmanlaajuisesti noin 400, joista useimmat maikeiden vesien lajeja, vain muutamia meressä eläviä lajeja.
Hankajalkaiset (Copepoda)
Planktisilla hankajalkaisilla on sukkulamainen eturuumis (prosoma) ja kapea pyrstö (urosoma), joka koostuu abdomenista ja sukesekkaasta kaksihaaraisesta “haarukasta” (furca). Pää on sulautunut eturuumiiseen. Hankajalkaisilla on kehityksessään muodonvaihdos. Siinä erotetaan ensin 6 toukkavaihetta (naupliustoukka), joita seuraa 6 kopepodiittivaihetta; kuorenluonnit erottavat nämä vaiheet toisistaan.
Hankajalkaisten alaluokkaan kuuluu kolme planktonissa esiintyvää lahkoa: keijuhankajalkaiset (Calanoida), kyklooppihankajalkaiset (Cycklopoida) ja pohjahankajalkaiset (Harpacticoida). Keijuhankajalkaiset ovat kaikki planktisia ja melkein kaikki lajit mereisiä (sukuja: Acartia, Eurytemora). Kyklooppihankajalkaiset ovat pääasiassa suolattomien vesien eläimiä, rannikkovesissä kuitenkin esimerkiksi Mesocyclops-suvun lajeja. Pohjahankajalkaiset esiintyvät pääasiassa pohjalla (benthos), mutta niitä tavataan satunnaisesti planktonista.
