Tällä sivulla esitellään lyhyesti Itämeren ja makeiden vesien lajistoa. Lajikuvan alla olevaa lajisivu-linkkiä klikkaamalla saat lisätietoja lajista: kuvia, videoita, linkkejä, 3D-malleja (huom! kaikilla lajeilla ei ole vielä lajikohtaista sivua). Lajikohtaisia tietoja täydennetään ja kuvattuja lajeja lisätään kevään ja kesän 2019 aikana. Tämä lajigalleria on osa laajempaa Vesiluontokurssia (Nappu (toim.), Dernjatin, Hemmi, Kostamo & Westerbom 2018). Pysy menossa mukana ja käy tykkäämässä sivuistamme Facebookissa
Turska
Turska (Gadus morhua) - torsk, cod. Isopäinen, pullea ja suurisuinen kala, jota ei voi sekoittaa muihin kaloihimme. Turskalla on kolme selkäevää ja kaksi peräevää. Yläleuka on alaleukaa pidempi ja alaleuan alla on viiksisäie (turskan ”parta”). Pyrstöevä on lähes suorapäinen. Vaalea kylkiviiva kaartuu ylöspäin. Turskan lisääntymisen onnistuminen edellyttää vähintään 10-11 promillen suolapitoisuutta, sillä sitä alhaisemmassa pitoisuudessa hedelmöittyneet mätimunat vajoavat pohjaan ja kuolevat (kuva: Niko Nappu).
Hauki
Hauki (Esox lucius) - gädda, pike. Hauki on suurimpia kalojamme ja sitä on vaikea sekoittaa muihin lajeihin. Hauella on suuri krokotiilimainen suu, jossa on paljon hampaita. Alaleuka on yläleukaa pitempi. Hauen kyljet ovat vihreät, niissä on runsaasti vaaleita tai kellertäviä täpliä. Vatsa vaalea ja selkä lähes musta. Maailmanlaajuisesti hauki on yleisin sisävesikala. Meillä haukea esiintyy murtovedessä ja makeissa vesissä (kuva: Niko Nappu).
Järviruoko
Järviruoko (Phragmites australis) - vass. Järviruoko on kookkain Suomessa tavattava heinäkasvi. Se voi tulla jopa neljän metrin mittaiseksi. Järviruoko leviää nopeasti voimakkaan juurakon avulla ja muodostaa sopivalle kasvupaikalle laajan ja tiheän kasvuston. Rehevöityminen edistää järviruo’on leviämistä, koska se kykenee hyödyntämään tehokkaasti vesistöjen kasvavia ravinnepitoisuuksia. Ja se kasvusto kuulkaas siellä rannoilla on yleensä siis ruovikko, ei kaislikko 🙂
Vitakasvit
Vitakasvit (Potamogeton, Stuckenia, Zannichellia / lapavidat, kaitavidat, haurat). Vitakasvit ovat upos- tai kelluslehtisiä, pitkävartisia vesikasveja. Kukat sijaitsevat vedenpinnan yläpuolella tai vedenpinnassa. Lajit risteytyvät helposti keskenään. Vitakasveja tavataan lähes kaikissa Suomen vesistöissä. Suomessa tavataan yli 20 vitakasvilajia. Kuvassa hapsivita (kuva: A. Hemmi 2000).
Ahvenvita
Ahvenvita (Potamogeton perfoliatus) - ålnate. Vidat ovat upos- tai kelluslehtisiä, pitkävartisia vesikasveja. Kukat sijaitsevat vedenpinnan yläpuolella tai vedenpinnassa. Lajit risteytyvät helposti keskenään. Vitoja tavataan lähes kaikissa Suomen vesistöissä. Suomessa tavataan yhteensä 17 vitalajia, joista ahvenvita, hentovita, pikkuvita, merivita ja hapsivita ovat yleisiä murtovedessä (kuva: M. Dernjatin 2000).
Ärviät
Ärviät (Myriophyllum) - slingor. Ärviät ovat monivuotisia uposkasveja. Lehdet ovat hienoliuskaiset ja lähtevät varresta säteittäisesti. Tähkämäinen kukinto nousee vedenpinnan yläpuolelle. Suomen vesissä tavataan neljä ärviälajia: tähkä-ärviä (M. spicatum), kiehkuraärviä (M. verticillatum), kalvasärviä (M. sibiricum) ja ruskoärviä (M. alterniflorum. Kolmea ensimmäistä esiintyy murtovedessä (kuva: A. Hemmi 2000).
Merisätkin
Merisätkin (Ranunculus baudotii) - vitstjälksranunkel. Merisätkin kasvaa yleensä kovapohjaisilla ja aallokkoisilla rannoilla. Varsi on 10-400 cm pitkä, paksu ja vaaleankellertävä. Valkoiset kukat sijaitsevat vedenpinnan yläpuolella. Uposlehdet ovat sinertäviä, harvaliuskaisia ja jäykähköjä. Uposlehdet eivät mene suppuun vedestä nostettaessa. Samankaltaisia lajeja: pyörösätkin, hentosätkin ja järvisätkin (kuva: A. Hemmi 2000).
Meriajokas
Meriajokas (Zostera marina) - bandtång. Meriajokas on ainoa Suomen rannikolla tavattava varsinainen mereinen vesikasvi. Sitä tavataan pieniä kasvustoja Porin ja Helsingin välisellä merialueella. Yksilöt ovat monivuotisia, 20-100 cm pitkiä. Meriajokkaan juurakko on suikertava. Lehdet ovat tupellisia, 2-4 mm leveitä, velttoja ja pyöreäkärkisiä. Lehdessä on 3-9 suonta.
Hankajalkaiset
Hankajalkaisten alaluokkaan kuuluu kolme planktonissa esiintyvää lahkoa: keijuhankajalkaiset (Calanoida, kuvassa), kyklooppihankajalkaiset (Cycklopoida) ja pohjahankajalkaiset (Harpacticoida). Keijuhankajalkaiset ovat kaikki planktisia ja melkein kaikki lajit mereisiä (sukuja: Acartia, Eurytemora). Kyklooppihankajalkaiset ovat pääasiassa suolattomien vesien eläimiä, rannikkovesissä kuitenkin esimerkiksi Mesocyclops-suvun lajeja. Pohjahankajalkaiset esiintyvät pääasiassa pohjalla (benthos), mutta niitä tavataan satunnaisesti planktonista.
Rataseläimet
Rataseläimet ovat 0,15-0,5 mm (150-500 µm) kokoisia kuorellisia tai kuorettomia eläimiä. Ne ovat saaneet nimensä rattaanmallisesta uintielimestään. Tämä rataselin sijaitsee päässä ja siitä alkaa ruoansulatuskanava. Pään lisäksi rataseläinten ruumiinosiin kuuluvat itse ruumis ja jalka, joka puuttuu joiltain lajeilta. Useimmilla lajeilla on kuori eli panssari. Kuvassa Itämeren Keratella quadrata.
Vesikirput
Kidusjalkaisiin (Brachiopoda) kuuluva äyriäisten alalahko. Lajeja maailmanlaajuisesti noin 400, joista useimmat maikeiden vesien lajeja, vain muutamia meressä eläviä lajeja. Sukuja esim.: Bosmina (kuvassa), Evadne, Podon, Daphnia, Cercopagis.
Merirokko, nauplius-toukka
Merirokkoäyriäisellä (Amphibalanus improvisus) on vapaana elävä planktinen toukkavaihe. Toukat kiinnittyvät kovalle alustalle muutaman viikon aikana heinä-elokuun vaihteessa. Tämä on hyvä ajakohta pestä esimerkiksi veneiden pohjat ennen kovan kalkkikuoren kehittymistä.
Alkueliöt
Alkueliöt ovat alkeistumallisia eliöitä, jotka eivät kuulu kasveihin, eläimiin tai sieniin. Ominaista elkueliöille on yksittäisenä soluna esiintyminen ja erikoistuneet soluelimet, eivät muodosta kudoksia. Kuvassa Itämeren laji Ebria tripartita. Yksittäisiä, kaksisiimaisia, pallon tai munan muotoisia värittömiä (elävä näyte) soluja (”dinosauruksen muna”). Soluilla on piistä koostuva sisäinen lokeroinen tukiranka. Solun tukiranka on 31 µm pitkä, 24 µm leveä. Heterotrofi, käyttää panssarileviä ja piileviä ravintonaan.
Yhtymälevät
Koristelevien lahdoon (Desmidiales) kuuluvilla (lähes kaikilla) Staurastrum-suvun lajeilla solut ovat useampitahoisia; kolmi-, neli- tai monitahoisia. Soluseinässä on yleensä piikkejä tai nystyröitä. Solupuoliskojen välinen keskikurouma on selvästi nähtävissä. Staurastum lajeja (kuvassa) voi olla vaikea hahmottaa kolmiulotteisen muotonsa vuoksi. Makeat vedet, murtovedessä satunnaisesti.
Piilevät
Piileviä tavataan lähes kaikenlaisissa ympäristöissä missä vain esiintyy valoa ja kosteutta. Piilevien kuoret voivat säilyä sedimenteissä tunnistuskelpoisina jopa kymmeniä miljoonia vuosia. Piileviä käytetään laajalti vesiympäristöjen tilan seurannassa ja paleolimnologiassa, sillä niitä esiintyy paljon, kuoret säilyvät hyvin ja lyhyen elinkaarensa vuoksi ne reagoivat ympäristönmuutoksiin nopeasti. Piilevät ovat yksisoluisia, siimattomia ja esiintyvät joko yksittäisinä soluina, yhdyskuntina tai rihmoina. Piilevillä on kestävä, lähinnä piistä koostuva kuori, jonka muoto ja kuviointi ovat tärkeitä lajin määrityksessä. Kuori koostuu kahdesta hieman erikokoisesta kuorenpuoliskosta (”rasia, jossa vakka ja kansi hieman sisäkkäin”). Näitä rasioita voi olla peräkkäin tai solut ovat esiintyä uksittäin (lajista riippuen). Kuvassa Itämeren Chetoceros wighamii.
Panssari(siima)levät
Panssarisiimalevät (panssarilevät) eli dinoflagellaatit, ovat lähinnä suolaisessa vedessä esiintyviä yksisoluisia, kaksisiimaisia yhteyttäviä tai toisenvaraisia leviä. Osa panssarilevistä voi tuottaa hermomyrkkyjä, jotka suurina määrinä voivat aiheuttaa kalakuolemia ja simpukoihin kertyessään oireita myös niitä syöville ihmisille. Panssarileviä esiintyy ympäri vuoden (lajeja esim. Heterocapsa triquetra (kuvassa) ja Dinophysis norvegica, mutta ne ovat erityisen runsaita keväisin jäidenlähdön jälkeen. Keväinen kasviplanktonmaksimi koostuu Itämeressä lähinnä panssari- ja piilevistä.
Sinilevät (Dolichospermum)
Aiempi Anabaena-suku on jaettu kahtia; Dolichospermun suvun lajit ovat planktisia (soluissa kaasurakkuloita), Anaebena suvun lajit (soluissa ei kaasurakkuloita) elävät sedimentin päällä vesistöissä tai maaperässä. Helminauhamainen rakenne.
Sinilevät (Nodularia)
Nodularia, yksittäinen, suora tai kierteinen kapea (8-12 µm) rihma, joka koostuu kiekonmuotoisista soluista, jotka ovat korkeuttaan leveämpiä. Rihma on kuin päällekkäin pinottuja pizzalaatikoita. Kasvullisten solujen lisäksi erilaistumissoluja eli heterokystejä, joissa tapahtuu typensidonta sekä kestosoluja. Heterokystit ovat hieman vaaleampia ja leveämpiä ja ne sijaitsevat rihmassa lähes säännöllisin välimatkoin toisistaan. Kestosolut ovat pallomaisia ja niitä on usein rihmassa useampi peräkkäin. Myrkyllinen (nodulariini). Nodularia-rihma on leveämpi verrattuna muihin syanobakteeririhmoihin.
Sinilevät (Aphanizomenon)
Aphanizomenon, useita lajeja. Muodostavat veden pinnalle lauttoja suotuisissa olosuhteissa. Yksittäisiä suoria rihmoja, joissa solut hieman kapenevat kärkeä kohden. Muodostaa tikkumaisia rihmakimppuja, jotka nähtävissä paljain silmin.
Kiekkokotilot
Kiekkokotilot (Planorbidae) - tallriksnäckor. Pääasiassa makean veden keuhkokotiloita, mutta esiintyvät myös murtoveden vähäsuolaisissa merenlahdissa. Kiekkokotiloiden kaikki kierteet ovat samassa tasossa. Vaikeasti lajilleen tunnistettavia kotiloita. Suomessa 13 lajia.
Punoslevä
Punoslevä (Eudesme virescens) - snortång. Harvalukuinen punoslevä muodostaa nystermäisiä, hyytelömäisiä rihmoja avoimilla ja aallokkoisilla rannoilla. Rihmat ovat verrattain paksuja (1 - 2 mm), mutta katkeavat helposti käsiteltäessä. Sekovarsi koostuu yhteenkietoutuneista rihmoista ja se on kimmoisan liman peittämä, "villalankamainen". Punoslevä on yksivuotinen suvuttomasti lisääntyvä kesän laji.
Leveäpartalevä
Leveäpartalevä (<em<Dictyosiphon foeniculaceus) - skäggtång on roteva ja paljon haarova ruskolevä, haarat voivat olla vastakkaisia tai ne voivat lähteä vuorottaisesti. Sekovarren pituus voi olla yli 30 cm. Sillä on selkä keskiranka. Laji esiintyy vesirajasta pääsääntöisesti muutaman metrin syvyyteen kesäkuusta syyskuuhun. Se voi muodostaa vyöhykkeen kalliorannoille, mutta usein se kasvaa tiheinä kasvustoina sekä epifyyttinä rakkolevällä. Pienet pyöreähköt solut, jotka eivät ole järjestyneet selkeästi (vrt. takkulevä). Rihmat eivät pääty karvaan.
Vihersuti ja huopasuti
Vihersuti (Acrosiphonoa arcta) - grönborsting on keväällä esiintyvä yksivuotinen viherlevä, joka muodostaa puolipallomaisia kasvustoja kivikko- ja kalliorannoilla. Vapaassa vedessä esiintyessään se on pallomainen. Yksivuotinen huopasuti Spongomorpha aeruginosa esiintyy puolestaan kesällä. Se kasvaa usein toisten levien päällä. Molemmat levät muistuttavat viherahdinpartaa, mutta niiden haarautumistapa on erilainen. Vihersudin ja huopasudin haarat lähtevät hieman solujen yläosan alapuolelta kun taas viherahdinparran haarat lähtevät solun yläosasta
Rakkoleväntupsu
Rakkoleväntupsu (Elachista fucicola) - tångludd. Laji kasvaa Suomen rannikolla lähes yksinomaan rakkolevän pinnalla. Se muodostaa pieniä, 1-3 cm mittaisia tupsuja rakkolevän sekovarren kärkiosiin ja on pisimmillään kesällä. Syksyllä laji on helppo tunnistaa muiden epifyyttisten rihmalevien vähyyden vuoksi pienistä kumpumaisista kasvustoista rakkolevän pinnalla. Tyvilevystä lähtee useita haaromattomia rihmoja, joissa 1 - 2 kertaa leveyttään pitemmät solut ovat peräkkäin, sekä itiöpesäkkeellisiä haarovia rihmoja. Soluissa on useita kiekkomaisia kloroplasteja.
Huiskupunalevä
Huiskupunalevä (Rhodomela confervoides) - rödris. Monivuotinen huiskupunalevä on epäsäännöllisesti haarova rihmamainen punalevä, joka kasvaa jopa 20 cm pituiseksi. Puskan ulkonäkö vaihtelee suuresti vuodenajan mukaan, etenkin talvella se on melko vaatimattoman näköinen. Levällä on selkeästi erottuva päävarsi ja leväpuska on tanakka jopa vedestä nostettaessa. Sekovarren pintaa peittävät epäsäännöllisesti asettuneet kuorisolut, jotka puuttuvat kuitenkin haarojen kärjistä. Haarojen kärjissä on etenkin keväällä nähtävissä ohuita ja värittömiä "karvoja".
Ruusulevä
Ruusulevä (Aglaothamnion roseum) - rosendun. Monivuotisen ruusulevän sekovarsi on helakanpunainen ja hento. Pensasmaisen ja runsashaaraisen sekovarren pituus on 1 - 10 cm. Laji esiintyy 3 - 15 metrin syvyydessä, etenkin puoliavoimilla rannoilla, se on monesti ruskokivitupsun päällyslevänä eli epifyyttinä. Sekovarsi koostuu peräkkäisistä soluista, jotka ovat usein ylöspäin pullistuneita, solujen pituus on 2 - 5 kertainen leveyteen nähden. Soluissa näkyy useita tumia mikroskoopilla. Lajin tyypillisen värin aiheuttaa phycourobiliini, jonka avulla levä pystyy hyödyntämään valoa erittäin tehokkaasti. Laji on luokiteltu silmälläpidettäväksi (NT).
Mustaluulevä
Purppuraluulevä (Polysiphonia fucoides) - fjäderslick. Monivuotisen mustaluulevän rihmamainen sekovarsi on tummanpunainen, prässättynä lähes musta, melko harvahaarainen. Laji on rotevampi kuin purppuraluulevä, sillä on paksuhko keskiranka, sekovarsi on luutamainen ja melko jäykkärakenteinen. Levällä on 8 - 16 luumaista kuorisolua kehässä ydinsolun ympärillä (kuva: A. Hemmi 2000).
Purppuraluulevä
Purppuraluulevä (Polysiphonia fibrillosa) - florslick. Yksivuotisen purppuraluulevän hienorihmainen ohut sekovarsi on kirkkaan / violetin punainen, tuuhea, tupsumainen tai pilvimäinen. Levällä on neljä luumaista kuorisolua kehässä ydinsolun ympärillä (kuva: A. Hemmi 2000).
Ruskokivitupsu
Ruskokivitupsu (Sphacellaria arctica) - Ishavstofs. Tämän monivuotisen ruskolevän sekovarsi muodostuu karkeista, 1-5 cm pituisista pensasmaisista tuppaista. Sekovarsi ei painu kasaan, kun sen nostaa ylös vedestä. Levä on väriltään harmaanruskea. Haarominen sulkamaista, mutta epätasaista. Rihmat koostuvat rinnakkaisista samanpituisista soluista (kuin tiiliä). Kärkisolu on suuri, pyöreäpäinen ja sisältää runsaasti pigmenttiä (kuva: Niko Nappu).
Haarukkalevä
Haarukkalevä (Furcellaria lumbricalis - kräkel eller klyving on ruskea tai tummanpunaisenruskea, melko kookas monivuotinen punalevä, joka muodostaa usein pallomaisen kasvuston rakkolevän alla kasvaessaan. Hyvissä valaistusolosuhteissa sekovarren väri voi olla vihertävä. Levän tunnistaa ohuesta, kahteen tai kolmeen osaan jakautuvasta sekovarresta, joka kasvaa 5-10 cm mittaiseksi. Sekovarren kärki kapenee teräväksi piikiksi. (kuva: A. Hemmi 2000).
Röyhelöpunalevä
Röyhelöpunalevä (Phyllophora pseudoceranoides) - blåtonat rödblad. Röyhelöpunalevä noin 10 metrin syvyydessä. Monivuotinen röyhelöpunalevä esiintyy tyypillisesti punalevävyöhykkeessä. Sen voi sekoittaa liuskapunalevään (kuva: Niko Nappu).
Liuskapunalevä
Liuskapunalevä (Coccotyllus truncatus) - Ishavsrödblad. Liuskapunalevää noin 4 metrin syvyydessä. Kasvuston halkaisija noin 30 cm. Monivuotinen liuskapunalevä esiintyy tyypillisesti rakkolevävyöhykkeessä. Sen voi sekoittaa röyhelöpunalevään (kuva: Niko Nappu).
Laikkupunalevä
Laikkupunalevä (Hildenbrandia rubra on verenpunainen tai tummanpunainen levä, joka muodostaa lyhyistä rihmoista koostuvan ohuen kalvon kivipinnoille. Kasvusto voi peittää alueen, jonka läpimitta on useita kymmeniä senttimetrejä. Lajin voi sekoittaa useaan samankaltaiseen laikkumaiseen puna- tai ruskolevään.(kuva: Niko Nappu).
Punahelmilevä ja tummapihtilevä
Punahelmilevä (Ceramium tenuicorne) - ullsläke. Punahelmilevän mikroskooppikuva. Haarojen kärjet päättyvät vastakkain käyristyneisiin pihteihin. Yksivuotinen rihmalevä. Tunnistaminen yleensä helppoa jopa silmämääräisesti helminauhamaisen rakenteen ja kärkien perusteella (kuva: Niko Nappu). Monivuotinen tummapihtilevä (Ceramium rubrum - rödsläke) on harvinaisempi. Sillä ei ole selvää helminauharakennetta ja kärjet päättyvät y-haaroihin.
Vyörihmat ja siloviherhius
Vyörihmat (Ulothrix spp.) ja siloviherhius (Urospora penicilliformis) muodostavat kylmän veden aikaan vyöhykkeitä tyrskyvyöhykkeelle (kuva: Niko Nappu).
Lettiruskolevä / pilviruskolevä
Lettiruskolevä (Pilayella littoralis / pilviruskolevä Ectocarpus siliculosus). Molemmat lajit ovat hyvin samannäköisiä silmämääräisesti tarkasteltuna. Erot tulevat itiöpesäkkeiden muodosta ja sijainnista, haaromistavasta sekä vuodenaikaisuudesta (kuva: Niko Nappu).
Jouhilevä
Jouhilevä (Chorda filum) – sudare eller snärjtång, dead man’s rope or sea lace. Tämä yksivuotinen levälaji muistuttaa rakenteeltaan pitkää jouhta tai karvaa. Se saavuttaa sopivalla paikalla jopa parin metrin pituuden (kuva: Anna Toikkanen, CC BY-SA, alkuperäistä kuvaa pienennetty).
Rakkolevä
Rakkolevä (Fucus vesiculosus) – blåstång, bladder wrack. Rakkolevä on tärkein pohjoisella Itämerellä tavattava monivuotinen levä. Se muodostaa rannalle vyöhykkeen 0,5-3 metrin syvyyteen (kuva: N. Nappu).
Suolilevä
Suolilevät (Ulva spp.) – tarmalg, sea lettuce. Suolilevä on eräs yleisimmistä levälajeista. Se menestyy erityisesti ravinnerikkailla kasvupaikoilla. Suolilevää voi tavata rihmalevä- ja rakkolevävyöhykkeessä, mutta myös merenrannan kallioaltaissa. Levän sekovarsi on suolta muistuttava, 10-40 cm pitkä putki, jossa on usein kaasua (kuva: N. Nappu).
Salakka
Salakka (Alburnus alburnus) – loja, bleak. Salakka on hoikka, hopeakylkinen ja pienikokoinen (9 – 15 cm) särkikala, jonka suomut irtoavat herkästi. Salakka on parvikala ja esiintyy runsaana Lappia lukuun ottamatta koko maassa (kuva: N. Nappu).
Mutu
Mutu (Phoxinus phoxinus) – elritsa eller kvidd, minnow. Mutu on pienikokoisin Suomessa esiintyvistä särkikaloista, pituutta poikkileikkaukseltaan soikeanpyöreälle kalalle kertyy vain 4 – 7 cm. Kala muistuttaa hieman pientä lohenpoikasta, mutta lohella on kuitenkin rasvaevä, jota mudulla ei ole (kuva: N. Nappu).
Kilohaili
Kilohaili (Sprattus sprattus) – vassbuk, sprat. Silakkaa muistuttava kala. Kilohailin selkäevän etureuna on vatsaevien tasolla, kun silakalla vatsaevät ovat selkäevän etureunaa taempana (kuva: N. Nappu).
Meritaimen
Meritaimen (Salmo trutta m. trutta) - havsöring, sea trout. Äärimmäisen uhanalainen meritaimen muistuttaa hyvin paljon lohta. Taimenella on yleensä lohta runsaammin täplitystä kylkiviivan alapuolella. Sen pyrstön varsi on tavallisesti tanakka, korkea ja tasapaksu (kuva: N. Nappu).
Lohi
Lohi (Salmo salar) - lax, salmon. Lohi on vaelluskala, merilohi tekee merivaelluksen ja kutee mereen laskevissa joissa. Lohi on ruumiinrakenteeltaan solakka ja sulavalinjainen. Pyrstön tyvi on kapea (kuva: N. Nappu).
Viherahdinparta
Ahdinpartalevät (Cladophora glomerata, C. rupestris) - grönslick (viherahdinparta) och bergbosting (meriahdinparta) . Vaaleanvihreä viherahdinparta (C. glomerata) on yleisin ja runsain rihmalevävyöhykkeessä tavattavista levälajeista. Sekovarsi on väritykseltään kirkkaan vaaleanvihreä, haarautuu yleensä kahtia, toinen haara säilyy päärankana. Monivuotinen meriahdinparta (myös kallioahdinparta) (C. rupestris) kasvaa syvemmällä ja sitä voi tavata esimerkiksi rakkolevävyöhykkeestä, jossa se kasvaa usein rakkolevien alla. Eroina ahdinpartaan tummempi väri ja erilainen haaromistapa. Osa haarautumiskohdista on viuhkamaisen kolmejakoisia, pääranka ei aina selvä (kuva: N. Nappu).
kampela
Kampela (Platichthys flesus) – flundra, flounder. Kampela on pohjalla elävä kala. Se on piikkikampelaa soikeampi ja sen iho on piikitön. Silmät ovat useimmiten oikealla kyljellä. Elää hiekka- ja kivipohjilla (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).
Piikkikampela
Piikkikampela (Scophthalmus maximus) – piggvar, turbot. Piikkikampela on pohjalla elävä kala. Muodoltaan lähes pyöreä. Silmäpuolella runsaasti piikkejä (puuttuvat kampelalta). Suuaukko suuri. Selkäevä alkaa ennen ylempää silmää. Silmänpuoleinen kylki tummanruskea. Silmät ovat useimmiten vasemmalla kyljellä. Piikkikampela on selvästi kampelaa kookkaampi. Elää hiekka- ja kivipohjilla (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).
Mustatokko
Mustatokko (Gobius niger) – svart smörbult, black goby. Mustatokko on suurin (6 – 7 cm) ja tummin Suomessa tavattavista tokoista. Kala on yleisväriltään tummanruskea. Selkäevät ovat niin lähellä toisiaan, että koskettavat tyvestä toisiaan. Mustatokko elää rakkolevävyöhykkeen alimmissa osissa. Sitä tavataan myös pehmeillä pohjilla (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).
Imukala
Imukala (Liparis liparis) – ringbuk, sea snail. Imukalojen vatsaevät ovat muuttuneet imukupiksi, jolla kalat voivat kiinnittyä myös sileisiin pintoihin. Suomessa tavataan kaksi imukalalajia: imukala ja rasvakala. Molemmat lajit elävät kivikkopohjilla.Imukala on solakampi kuin rasvakala. Selkä ja peräevät ovat pitkiä ja rintaevä kookas. Yleisväriltään kala on tummanruskean kirjava. Pituus 8 – 14 cm (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).
Rasvakala
Rasvakala (Cyclopterus lumpus) – sjurygg, lumpsucker. Imukalojen vatsaevät ovat muuttuneet imukupiksi, jolla kalat voivat kiinnittyä myös sileisiin pintoihin. Suomessa tavataan kaksi imukalalajia: imukala ja rasvakala. Molemmat lajit elävät kivikkopohjilla.Rasvakala on melko pienikokoinen (12 – 15 cm) ja pyöreä, kömpelön näköinen kala. Kyljessä on kaksi kyhmyriviä. Kalan väritys vaihtelee vihertävän ruskeasta ruskeaan. Koiras saattaa kutuaikana olla kokonaan punainen. Pää on korkea ja leveä (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).
Isosimppu
Isosimppu (Myoxocephalus scorpius) – rötsimpa, bull-rout. Pohjalla elävällä isosimpulla on päälaella ja kuonossa on useita taaksepäin suuntautuvia piikkejä. Etukiduskannen kaksi piikkiparia eivät ulotu, kuten piikkisimpulla, kiduskannen piikkiä taaemmaksi. Väriltään simppu on tummanruskean kirjava. Etummainen selkäevä on tummanruskea, taaempi taas juovikas. Kooltaan simppu on 20 – 30 cm. (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).
Härkäsimppu
Härkäsimppu (Myoxocephalus quadricornis) – hornsimpa, four-horned sculpin. Pohjalla elävällä härkäsimpulla pyrstön varsi on huomattavasti kapeampi kuin muilla simpuilla. Simpulla on päälaellaan 4 kyhmyä (quadricornis = nelisarvinen) ja etukiduskannessa on useita piikkejä. Sisävesissä härkäsimpun erottaa kivi- ja kirjoeväsimpusta kiduskannen kalvon poimu, joka on härkäsimpulla avonainen. Koko 20 – 25 cm. ( kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).
Piikkisimppu
Piikkisimppu (Taurulus bubalis) – oxsimpa, sea scorpion. Piikkisimpulla on etukiduskannessa voimakas piikki, joka ulottuu selvästi taaemmas kuin takakiduskansi. Kalan päälaella on myös taaksepäin suuntautuvia piikkejä. Koko 10 – 15 cm. Yleisväriltään simppu on ruskea, joskus vihertävä. Piikkisimppu on merikala ja elää levävyöhykkeen alla kivisillä pohjilla (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).
Kivisimppu
Kivisimppu (Cottus gobio) – stensimpa, bullhead. Kivisimpulla on nuijan muotoinen vartalo ja leveä pää. Kiduskannessa on voimakas käyränmuotoinen piikki. Pää on sileämpi kuin muilla simpuilla. Yleisväriltään kivisimppu on vaaleanruskea ja siinä on tummanruskeita läikkiä. Pituutta kalalla on 6 – 9 cm. Piikkisimpusta kivisimpun erottavat yksinväriset vatsaevät, jotka piikkisimpulla ovat värilliset. Kivisimppua tavataan rantavesissä sora- ja kivipohjilla (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).
Kymmenpiikki
Kymmenpiikki (Pungitius pungitius) – småspigg, nine-spined stickleback. Selvästi sirompi ja pitkänomaisempi kuin kolmipiikki. Kymmenpiikki on myös kolmipiikkiä pienempi, vain 3 – 6 cm mittainen. Nuorena kalan väritys on hopeanhohtoinen, mutta muuttuu iän karttuessa ruskeaksi. Kuten nimestäkin voi päätellä piikkejä on enemmän kuin kolmipiikillä (7 – 12). Kymmenpiikki ei ole samassa määrin parvikala kuin kolmipiikki (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).
Siloneula
Siloneula (Nerophis ophidion) - mindre havsnål, straight-nosed pipefish. Siloneula on särmäneulaa neulamaisempi. Siloneulalta pyrstö- ja rintaevät puuttuvat. Siloneulalta puuttuvat pyrstö- ja rintaevät, jotka taas särmäneulalta löytyvät. Siloneula on särmäneulaa lyhyempi. Särmäneulalla on selvemmin erottuva "kuono". Särmäneula on myös siloneulaa selvästi tukevampi. Siloneulalla on pituutta 15 - 25 cm, kun taas särmäneula on siloneula on noin 15 -20 cm pitkä (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).
Särmäneula
Särmäneula (Sygnathus typhle) - kantnål, deep-snouted pipefish. Särmäneula on siloneulaa kalamaisempi. Särmäneulalla on sekä pyrstö-, rinta- että selkäevä, siloneulalta pyrstö- ja rintaevät puuttuvat. Särmäneula on siloneulaa pitempi ja sillä on selvemmin erottuva kuono. Särmäneula on myös siloneulaa selvästi tukevampi. Särmäneula on siloneulaa hieman lyhyempi, noin 15 -20 cm pitkä. Siloneulalla on pituutta 15 - 25 cm. (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).
Teisti
Teisti (Pholis gunnellus) – teistefisk, butterfish. Teistit ovat meri- ja murtoveden kaloja. Suomessa yksi laji.Koko 15 - 25 cm. Teistillä on kapea, pitkulainen vartalo. Sillä on pieni pää, joka on vartalon korkeutta matalampi. Vatsaevät ovat pienet, selkäevä alkaa niskasta ja ylettyy pyrstöön saakka. Peräevä on noin puolet selkäevän pituudesta. Selkäevässä on 9 - 13 mustaa täplää. Kala muistuttaa hieman kivinilkkaa, mutta lajit erottuvat toisistaan teistin erillisen pyrstöevän ja selkäevässä olevien täplien avulla. Yleisväriltään teisti on kellertävän vaaleanruskea. Teisti on matalien vesien kala ja sen voi tavata rakkolevävyöhykkeessä (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).
Kivinilkka
Kivinilkka (Zoarces viviparus) – tånglake, viviparous blenny. Kivinilkat ovat rantavyöhykkeessä eläviä merikaloja. Kivinilkat synnyttävät eläviä poikasia, mikä on ainutlaatuista Suomessa. Suomesta tavataan yksi kivinilkkalaji (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).
Sinisimpukka
Sinisimpukka (Mytilus trossulus x edulis) - blåmussla, blue mussel. Kuoren pituus alle 5 cm. Väritys sinisen tai ruskean musta. Kuoren sisäpinta sinertävän valkoinen. Simpukka kiinnittyy alustaan erittämillään lankamaisilla liimarihmoilla. Suodattaa vedestä planktonia. Elää rykelmissä kovilla pohjilla. Esiintyy vesirajasta 20 metrin syvyyteen saakka (kuva A. Hemmi 2000).
Hietasimpukka
Hietasimpukka (Mya arenaria) - sandmussla, sand gaper. 3-5 cm. Valkoinen, suorakaiteen muotoinen kuori. Elää syvälle hiekkaan kaivautuneena. Esiintyy vesirajasta kymmenien metrien syvyyteen saakka. Uusi tulokas Itämerellä, jonne levinnyt P-Amerikasta 1500-luvun jälkeen. Rannikollamme Porvoosta Vaasaan (kuva: A. Hemmi 2000).
Liejusimpukka
Liejusimpukka (Macoma balthica) - Östersjömussla, Baltic clam. 2 cm. Kuori hento, litteä, kolmikulmaisesti pyöreä, valkea tai vaaleanpunainen. Simpukka elää pehmeillä pohjilla sedimenttiin kaivautuneena. Laji kestää sekä likaantumista että alhaisempaa suolapitoisuutta kuin muut mereiset lajit. Esiintyy vesirajasta kymmenien metrien syvyyteen saakka, rannikoillamme Viipurinlahdelta Hailuotoon (kuva: A. Hemmi 2000).
Idänsydänsimpukka
Idänsydänsimpukka (Cerastoderma glaucum) - hjärtmussla, lagoon cockle. Idänsydänsimpukka tunnetaan myös nimellä sydänsimpukka. Kuori 15-30 mm. Vaalea kuori, jonka ulko- ja sisäpinta ovat säteittäisesti uurteiset. Sivulta katsottuna kuori muistuttaa sydäntä. Eläin kaivautuu pohjaan, mutta voi myös elää kasvillisuuden joukossa. Suodattaa vedestä planktonia. Esiintyy vesirajasta 10 m syvyydelle hiekkapohjilla. Rannikoillamme Porvoosta Vaasaan (kuva: N. Nappu).
Liuskamerietana
Liuskamerietana (Tenellia adspersa). Etanaa muistuttava kuoreton merieläin. Liuskamerietanan ruumiin pituus alle 7 mm. 3 osaan haarautuvia sormimaisia lisäkkeitä 5 paria kimppuina kummallakin kyljellä hapensaannin tehostamiseksi. Väritykseltään vaalea. Erotuksena hyvin saman näköiseen ruskomerietanaan liuskamerietanalla on lapiomainen pää (kuva: Stresemann 1967).
Sukkulamerietana
Sukkulamerietana (Limapontia capitata). Etanaa muistuttava kuoreton merieläin. Sukkulamerietana on maksimissaan 35 mm pituinen. Sen sivuilla ei ole lisäkkeitä. Väritykseltään tumma, vaaleita pilkkuja ja vaalea pää, selkä ja takapää. Vaatii melko korkean suolapitoisuuden. Etelärannikolla levien joukossa (kuva: Stresemann 1967).
Ruskomerietana
Ruskomerietana (Alderia modesta). Etanaa muistuttava kuoreton merieläin. Ruskomerietanan pituus on noin 10 mm. Ruumiin molemmilla sivuilla sormimaisia lisäkkeitä. Päässä on kaksi lyhyttä tuntosarvea. Raastinkielessä (radula) yksi hammasrivi. Etelärannikolla avomerelle avautuvilla hiekkarannoilla 1-2 m syvyydellä (kuva: Stresemann 1967).
Touhukotilo
Touhukotilo (Physa fontinalis) - vanlig blåssnäcka, common bladder snail. Kuori on vasenkierteinen, kiiltävä ja ruskea, 1cm. Suu laaja. Hengittää keuhkoilla ilmaa, jota varastoi vaippaonteloon vedenalaista hengitystä varten. Kasvinsyöjä. Rakko- levävyöhykkeessä vilkkaasti liikkuva kotilo (kuva: A. Hemmi 2000).
Muunnoslimakotilo
Muunnoslimakotilo (Radix balthica) - oval dammsnäcka, wandering snail. Kuoren korkeus n. 2 cm. Lajin erottaminen muista limakotiloista vaikeaa (kuva: A. Hemmi 2000).
Piippolimakotilo
Piippolimakotilo (Lymnaea stagnalis) - stor dammsnäcka, great pond snail. Kuori kellertävänruskea, korkeus murtovedessä enimmillään noin 20 mm, teräväkärkinen ja hyvin avosuinen. Yleisin limakotilolaji (kuva: A. Hemmi 2000).
Liejukotilo
Liejukotilo (Valvata piscinalis) - European valve snail. 5-8 mm. Kuori likaisenkeltainen, ahdasnapainen (kärki on sisäänpainunut) ja kartiomainen. Kuoren suu on lähes pyöreä. Voi työntää kidukset ulos kuoresta hapensaannin tehostamiseksi. Laji elää melko syvällä (2-3 m) savipohjaisilla rannoilla murtovedessä ja järvissä. Syö eloperäistä jätettä pohjalta. Yleinen (kuva: V. I. Zhadin: Molljuski presnych i solonovatych vod SSSR. - Moscow, 1952, 62. - Image number 129. Wikimedia Commons, public domain. Alkuperäistä kuvaa rajattu ja pienennetty).
Leväkotilo
Leväkotilo (Theodoxus fluviatilis) - tångsnäcka eller kalkvattensnäcka, river nerite. Kuori paksu, 5-10 mm. Kuori on värikäs, keltaisen ja ruskean kirjava. Kuoren viimeinen kierre on hyvin laaja. Jalan kalkkilevy sulkee kuoren suun. Hengittää kiduksilla ja syö erilaisia leviä. Laskee munakapselit kovalle alustalle. Elää rakkoleväkasvustossa ja kivien pinnalla, avoimilla rannoilla. Yleisin kotilo pohjoisella Itämerellä (kuva: A. Hemmi 2000).
Vaeltajakotilo
Vaeltajakotilo (Potamopyrgus antipodarum) - vandringssnäcka, New Zeland mudsnail (Am.), pond snail (NZ). 4-6 mm. Kuori punertavan vaaleanruskea. Suuaukko soikeanpyöreä. Synnyttää eläviä poikasia (ovovivipaarinen). Joillakin yksilöillä kuoressa karvainen sauma tai tumma viiva. Elää pehmeillä pohjilla matalassa vedessä. Syö pieneliöitä pohjalietteen pinnalta, myös kasviravintoa. Kotoisin Länsi-Intian saaristosta, josta kulkeutui Eurooppaan vuosisadan alussa. (kuva: Hubendick 1949).
Hoikkasarvikotilo
Hoikkasarvikotilo (Bithynia tentaculata) - bithyniasnäckan, mud bithynia. Kuori 9-12 mm. Väritykseltään ruskeankeltainen. Pyöreäkuorinen, pisaranmuotoisen suuaukon yläreunassa kulma. Kasvinsyöjä, siivilöi ravinnon vedestä kiduksillaan. Laskee munat 1,5 cm pitkäksi rykelmäksi. Elää levän ja hajoavan kasviaineksen seassa. Yleinen suojaisissa merenlahdissa. Laji sietää likaantuneita vesiä (kuva: Hubendick 1949).
Pulskasukkulakotilo
Pulskasukkulakotilo (Ecrobia ventrosa) - tusensnäckor (Hydrobidae), spire snail (E. ventrosa). Pieni, sukkulamainen kotilo, 4-5 mm. pidempi, kapeampi ja teräväkärkisempi kuin kartiosukkulakotilo (P. ulvae. Kaikenlaisilla pohjilla matalassa vedessä (kuva: Hubendick 1949).
Kartiosukkulakotilo
Kartiosukkulakotilo (Peringia ulvae) - tusensnäckor (Hydrobidae), mud snail. Pieni, sukkulamainen kotilo, 3-4 mm. Kuori pullea, kärjestä tylppä, Hiekka- ja kivipohjilla kasvillisuuden seassa 20 metriin asti (kuva: Hubendick 1949).
Sirokatkarapu
Sirokatkarapu (Palaemon elegans) - rockpool shrimp. Leväkatkarapua muistuttava vieraslaji. Läpikuultavan vihertävän kellertävä ja punaruskearaidallinen. Silmien välissä pitkä sahalaitainen rostrum-piikki, jossa 7–9 otsapiikkiä, joista 3 sijaitsee silmäkuopan kohdalla tai sen takapuolella, kun taas leväkatkaravulla on Pituus 30-60 mm. Laji on 2000-luvulla voimakkaasti levinnyt Itämerellä ja paikallisesti mahdollisesti syrjäyttänyt alkuperäisiä lajeja (kuva: Anders Albrecht, CC-BY-NC-4.0, alkuperäistä kuvaa pienennetty).
Leväkatkarapu
Leväkatkarapu (Palaemon adspersus) - tångräka eller östersjöräka, common prawn or Baltic prawn. Eläin läpikuultavan kellanruskea. Pituus 70 mm. Kaksi paria pitkiä tuntosarvia. Silmien välissä pitkä sahalaitainen rostrum-piikki, jossa 5–7 otsapiikkiä joista korkeintaan 2 sijaitsee silmäkuopan kohdalla tai sen takapuolella. Elää rantavyöhykkeessä kasvillisuuden joukossa. Syö kasvi- ja eläinravintoa. Siirtyy talveksi syvemmälle. Tavataan pääasiassa etelärannikolla (kuva: A. Hemmi 2000).
Hietakatkarapu
Hietakatkarapu (Crangon crangon) - sandräka eller hästräka, caridean shrimp. Eläin harmaatäpläinen, pituus 60 mm. Silmien välistä puuttuu pitkä rostrum-piikki. Elää rantavyöhykkeessä hiekkapohjilla. Liikkuu öisin, kaivautuu päivän ajaksi hiekkaan (kuva: Schellenberg 1928).
Leväkatkat
Pohjoiskatka (Gammaridae) - tångmärlor, gammarids. Paras Gammarus-suvun tuntomerkki on takaruumiin kolmessa viimeisessä jaokkeessa sijaitsevat piikit/karvat. Ylempi antennapari on myös pitempi, kuin alempi. Silmät ovat suuret ja munuaisen muotoiset, merilajeilla vähintään kaksi kertaa silmän leveyden mitta. Koiraat ja naaraat ovat hieman erinäköiset. Lajit tunnistetaan mikroskoopin avulla (kuva: N. Nappu, mallina käytetty Stanisław Węsławski IOPAS kuvaa).
Merivalkokatka
Merivalkokatka (Pontoporeia femorata) - vitmärla. Väritykseltään kellertävän valkoinen katka, pituus 8-10 mm. Muistuttaa hyvin paljon valkokatkaa (Monoporeia affinis). Syö kuollutta ainesta ja leviä. Merivalkokatkalla on valkokatkan tavoin takimmaisten kävelyraajojen tyvessä suuri ripsien reunustama tyvilevy, mutta lisäksi sillä on ensimmäisen pyrstökilven selkäpuolella kaksihaarainen nystymäinen piikki. Merivalkokatkan silmät ovat punaiset ja valkokatkan mustat (kuva: N. Nappu, mallina käytetty Stanisław Węsławski IOPAS kuvaa).
Liejukatka
Liejukatka (Corophium volutator). Väritykseltään kellertävän harmaa, pituus 7-11 mm. Syö planktonia ja eloperäistä, hajoavaa ainetta. Liejukatkalla ja hyvin saman näköisellä polyyppikatkalla (C. lacustre) ruumis on päältäpäin litistynyt, tämä erottaa ne muista katkalajeista. Molemmilla lajeilla alemmat tuntosarvet ovat rotevat, vähintään kaksi kertaa ylempiä paksummat. Polyyppikatkan kolme pyrstölevyä ovat sulautuneet toisiinsa yhdeksi levyksi. Molemmat lajit elävät lieju- ja hiekkapohjilla U-kirjaimen muotoisessa putkessa (kuva: N. Nappu).
Kilkki
Kilkki (Saduria entomon) - spånakäring. Siiroihin kuuluva iso äyriäinen. Koiras enintään 90 mm, naaras 50 mm. Ruskeankellanharmaa, merenpohjassa uiva ja ryömivä äyriäinen, joka suosii kylmää vettä. Yöaktiivinen. Syö valkokatkoja, muita pohjaeläimiä ja raatoja, mutta myös muita saman lajin edustajia. Turskan pääravinto, myös kampelat ja muut pohjakalat syövät kilkkejä. Elää enimmäkseen syvällä, jopa 100 metrissä. Koko merialueella. Suomessa kilkki ei elä järvissä, mutta sitä on tavattu mm. Laatokassa ja Ruotsin suurissa järvissä. Jääkausireliktilaji (kuva: Wahrberg 1930).
Merisiirat
Merisiirat (Jaera spp.) - gråsuggor. Kolme lajia, jotka voidaan tunnistaa mikroskoopin avulla. Pituus alle 5 mm. Kellanruskeita, joskin väritys voi vaihdella paljon. Raajat lyhyemmät kuin vesisiiroilla. Elävät rakkolevävyöhykkeessä kivikkoisilla rannoilla (kuva: Wahrberg 1930).
Tyrskyleväsiira
Tyrskyleväsiira (Idotea granulosa) - tångspånakäring eller sträv tånggråsugga. Eläin väritykseltään tasaisen ruskea tai vihreä. Pituus 5-20 mm. Elää rakkolevävyöhykkeessä avoimilla ulkosaariston rannoilla. Vaatii korkeampaa suolapitoisuutta kuin leväsiira ja hoikkaleväsiira. Syö levää (kuva: A. Hemmi 2000).
Hoikkaleväsiira
Hoikkaleväsiira (Idotea chelipes) - tångspånakäring eller grön tanggråsugga. Eläin useimmiten väritykseltään vihreänruskea, tunnetaan kuitenkin useita erilaisia värimuotoja. Pituus 5-15 mm. Syö leviä. Suosii suojaisempia rantoja kuin leväsiira. Elää rakkolevävyöhykkeessä ja meriajokaskasvustoissa (kuva: A. Hemmi 2000).
Leväsiira
Leväsiira (Idotea balthica) - tångspånakäring eller vanlig tånggråsugga. Yleisin leväsiiralaji. Pituus 10-30 mm. Useita erilaisia värimuotoja. Aikuiset yksilöt elävät rakkolevävyöhykkeessä syöden pääasiassa rakkolevää. Lisääntyvät kesäkuussa. Poikaset elävät rihmalevävyöhykkeessä ja siirtyvät loppukesällä rakkolevävyöhykkeeseen (kuva: A. Hemmi 2000).
Vesisiira
Vesisiira (Asellus aquaticus) - vattengräsugga, waterlouse. Eläin on harmaanruskea ja soikea. Pituus 15-20 mm. Jalat ovat pitemmät kuin merisiiroilla. Takajalat pitkät. Makean veden laji, elää Itämeressä matalien makeavetisten merenlahtien rantavedessä. Syö kuollutta kasviainesta (kuva: A. Hemmi 2000).
Tyrskymassisinen
Tyrskymassiainen (Praunus inermis). Tyrskymassiainen on olemukseltaan hyvin samaoloinen kuin rantamassiainen. Molemmat lajit ovat väritykseltään ruskehtavia. P. flexuosus on hieman kookkaampi ja vaaleampi. Pituudet: P. flexuosus jopa 25 mm, P. inermis 21 mm. Lajit erottaa mm. tuntosarvien lisäkkeistä sekä pyrstön päättölevyn (telsonin) piikkien lukumäärästä; molemmilla lajeilla päättölevy on lovellinen (massiaisen yleiskuva: M. Dernjatin 2000).
Rantamassiainen
Rantamassiainen (Praunus flexuosus). Rantamassiainen on olemukseltaan hyvin samaoloinen kuin tyrskymassiainen. Molemmat lajit ovat väritykseltään ruskehtavia. P. flexuosus on hieman kookkaampi ja vaaleampi. Pituudet: P. flexuosus jopa 25 mm, P. inermis 21 mm. Lajit erottaa mm. tuntosarvien lisäkkeistä sekä pyrstön päättölevyn (telsonin) piikkien lukumäärästä; molemmilla lajeilla päättölevy on lovellinen (massiaisen yleiskuva: M. Dernjatin 2000).
Jäännemassiainen
Jäännemassiainen (Mysis relicta). Eläin on väritykseltään vihertävän läpinäkyvä. Pituus enintään 30 mm. Antennalevyt ovat soikeat ja niiden ulkoreunoilla on sukasia. Pyrstön päättölevy on lovellinen (massiaisen yleiskuva: M. Dernjatin 2000).
Merimassiainen
Merimassiainen (Mysis mixta). Eläin on läpikuultava ja harmahtava. Pituus enintään 30 mm. Terävät antennalevyt suippenevat tasaisesti kärkeä kohden, myös levyjen ulkoreunoilla on sukasia. Pyrstön päättölevy on lovellinen (massiaisen yleiskuva: M. Dernjatin 2000).
Kaspianmassiainen
Kaspianmassiainen (Hemimysis anomala). Eläin on väritykseltään harmahtava, mutta sillä on kirkkaanpunainen täplä. Pituus n. 15. mm. Kaspianmassiaisen pyrstön päättölevy loveton ja tasainen Eläimet uivat suurina parvina pohjan tuntumassa, avoimilla kalliorannoilla. Välttävät suoraa auringonvaloa ja hakevat suojaa kallionkoloista. Öisin parvet hajaantuvat ja eläimet nousevat levävyöhykkeeseen. Kulkeutunut Itämereen kenties laivojen painovesilastien mukana Kaspianmereltä. Löydettiin Hangosta 1992 (massiaisen yleiskuva: M. Dernjatin 2000).
Hietamassiainen
Hietamassiainen (Neomysis integer). Eläin on harmahtavan läpinäkyvä. Kooltaan Mysis relicta-lajia pienempi. Takaruumiin viimeisen jaokkeen lisäke (telsoni) pitkä, tasaisesti kapeneva ja lähes teräväkärkinen (kulmissa hyvin pienet piikit). Elää suurissa parvissa hiekkarannoilla. Matalassa vedessä kesäaikaan, siirtyy talveksi syvemmälle. (massiaisen yleiskuva: M. Dernjatin 2000).
Merirokko
Merirokko (Amphibalanus improvisus) - havstulpan, acorn barnacle. Siimajalkaisiin kuuluvan äyriäisen suojana on valkoinen, kartiomainen kalkkikuori, joka koostuu kuudesta levystä. Halkaisija on enintään 15 mm, korkeus vähemmän. Elää Itämeressä Merenkurkun korkeudelle saakka kiinnittyneenä kallioon, kiviin ja veneiden pohjiin, joskus myös kasvillisuuden päällä. Ainoa Itämeressä tavattava merirokkolaji. Satamissa on tavattu satunnaisesti muita siimajalkaislajeja (kuva_ A. Hemmi 2000).
Kyklooppiäyriäinen
Kyklooppiäyriäinen (Cyclops sp.). Hankajalkaisäyriäisten luokka on kuoriäyriäisten jälkeen lajimäärältään toiseksi suurin ryhmä. Hankajalkaiset ovat tärkeimpiä eläinplanktonin edustajia. Hankajalkaisilta puuttuu verkkosilmä ja sitä korvaa yksinkertaisempi, pariton naupliussilmä. Luokka jakaantuu kahdeksaan lahkoon, joista tunnetuimpia ovat keijuhankajalkaiset (Calanoida) ja kyklooppiäyriäiset (Cyclopoida) (kuva: Sars 1918).
Surviaissääsken toukka
Surviaissääsken (Chironomidae) toukka. Surviaissääsket ovat menestyneimpiä hyönteisiä, sillä ne ovat valloittaneet lähes kaikki elinympäristöt joissa tavataan vettä. Heimoon kuuluu noin 5000 lajia ja 120 sukua. Tyypillistä aikuisille sääskille on massaparveilu ilmassa. Toukat elävät vedessä, usein mutapohjilla. Monien lajien toukat elävät vähähappisilla pohjilla ja kestävät hyvin saastuneita tai rehevöityneitä olosuhteita. (kuva: N. Nappu, Prof. Dr. Voffeler (teoksessa Das Leben der Binnergewässer 1910) mukaan).
Mittarijuotikas
Mittari- eli kalajuotikas (Piscicola geometra) - Fiskigel, common fish leech. Eläimen pituus 2-5 cm. Ruumis on hoikka ja liereä. Eläimellä on 2 paria silmiä. Suhteellisen leveät imukupit molemmissa päissä, selässä vihertävää tai ruskehtavaa kuviointia. Mittarijuotikas laskee munakotelonsa vesikasvien päälle. Eläin on kalojen loinen ja imee verta kalojen iholta sekä kiduksista, minkä seurauksena kalan yleiskunto voi laskea (erityisesti jos loisia on paljon) (kuva: A. Hemmi 2000).
Merisukasjalkainen
Merisukasjalkainen (Hediste diversicolor) - rovborstmask, ragworm. Vaaleanpunainen tai vihertävä. Eläimen pituus on enintään 10 cm. Jaokkeita on yli 100. Elää hiekkaisilla pohjilla saariston ulko-osissa 20 metrin syvyyteen asti. Eläimet kaivautuvat hiekkaan jopa kymmenien senttimetrien syvyyteen. Voidaan tavata myös rantavyöhykkeessä. Merisukasjalkaiset liikkuvat öisin ja syövät leviä ja pohjaeläimiä. Lisääntyvät kesäkuun alussa. Laji kestää jonkin verran elinympäristön saastumista. Merisukasjalkaisen päässä on kolme kumpumaista uloketta sekä neljä silmäpistettä (kuva: muokattu Marcos Oliveiran maalauksesta).
Liejusukasjalkainen
Liejusukasjalkainen (Bylgides sarsi) - fjällmask. Litteä ja leveä monisukasmato, jonka pinta on limittäin toistensa päällä olevien levyjen peittämä. Pituus 30 mm. Vihertävänharmaa. Jaokkeita enintään 35 (kuva: N. Nappu).
Maitolattana
Maitolattana (Dendrocoelum lacteum). Värysmadon pituus enintään 10 mm. Väritykseltään vaalea. Suolisto kuultaa läpi tummana ja voimakkaasti haaroittuvana. Peto. Yleinen rantavedessä esimerkiksi kivien alapinnoilla.(kuva: A. Hemmi 2000).
Amerikankampamaneetti
Amerikankampamaneetti (Mnemiopsis leidyi) - warty comb jelly or sea walnut. Aikuinen amerikankampamaneetti on sivuiltaan litistynyt, noin 10 cm kokoinen, soikea säteittäissymmetrinen eläin. Amerikankampamaneetilla on 4 selvästi erottuvaa kampariviä joissa on lukuisia pieniä ripsiä joiden avuilla eläin ui. Amerikan kampamaneetti on kotoisin Pohjois- ja Etelä-Amerikasta, josta se on saapunut Itämerelle vieraslajina, ilmesti laivojen painovesilastin mukana. Lajia löytyy myös Mustaltamereltä, Kaspianmereltä sekä Välimeren itäosista. Suomen rannikolta lajista ei ole vielä havaintoja (kuva: Reetta Ljungberg).
Korvameduusa
Korvameduusa (Aurelia aurita) - Öronmanet, common jellyfish or moon jellyfish. Eläimen halkaisija enintään 15 cm. Ravintona eläinplankton, jota tarttuu eläimen pinnassa olevaan limaan tai pyyntilonkeroihin. Lisääntymiselimet näkyvät eläimen hyytelömäisen ruumiin läpi. Lisääntyy ainoastaan lounaisrannikolla; rannikolta löytyykin useasti korvameduusan valkoisia polyyppivaiheita esimerkiksi kallioseinämiltä tai hylkyjen rungoilta. Meduusat voivat ajautua merivirtojen mukana pitkiä matkoja. Usein aikuiset yksilöt tulevat Suomen rannikolle loppukesällä ja syksyllä lisääntymään, jonka jälkeen eläimet kuolevat (kuva: NASA, Public domain).
Yhtymälevä - Staurastrum
Yhtymälevä (kuva: Niko Nappu).
Vaskikala – tångspigg – fifteen-spined stickleback
Vaskikala (Spinachia spinachia) - tångspigg, fifteen-spined stickleback. Vaskikala on suurin piikkikaloista ja kasvaa 10 - 15 cm pituiseksi. Kala on muodoltaan sirompi kuin kymmenpiikki. Vaskikalalle on tunnusomaista pitkä ja hoikka pyrstönvarsi. Myös kuono on pitkähkö. Kalan on selkäpuolen väritys vaihtelee oliivin vihreästä ruskeaan. Vatsa on messinginkeltainen. Kalalla on pieniä selkäpiikkejä noin 15. Vaskikala rakentaa pallomaisen pesänsä kasvillisuuden joukkoon alkukesästä (kuva: Niko Nappu).
Silakka – strömming – Baltic herring
Silakka (Clupea harengus membras) – sill, Baltic herring. Silakka eli haili on Itämeressä elävä sillin alalaji. Silliin verrattuna silakka on pienempi ja vähärasvaisempi. Silakan vatsaevät ovat selkäevän etureunaa taempana. Silakka on tavallisesti 14–18 cm pitkä, joskus jopa 30–35 cm. Normaalikokoinen silakka painaa 30–100 grammaa. Ei kylkiviivaa (kuva: Niko Nappu)!
Siika
Siika (Coregonus lavaretus) - sik, whitefish. Lohikalojen lahkoon kuuluva siikaa tavataan koko maasta, sisävesistä ja merialueilta. Siika on hopeanhohtoinen parvikala. Laji on erittäin monimuotoinen, ulkonäkö ja käyttäytyminen vaihtelee paljon. Yhteistä eri siikamuodoille on sukkulamainen, virtaviivainen ruumis, lohien heimolle ominainen rasvaevä ja alaleukaa pidempi yläleuka. Alaleukaa pidempi yläleuka erottaa siian samannäköisistä muikusta ja peledsiiasta (istutettu laji) (kuva: Niko Nappu).
Murtovesipolyyppi
Murtovesipolyyppi (Gonothyraea loveni) - Klockpolyp eller brackvattenspolyp. Polyyppieläimen runkokunnat sulkamaisesti haarovia, noin 30-40 mm mittaisia. Suosii puhtaita vesiä. Tätä pienikokoista lajia tavataan erityisesti rakkolevävyöhykkeessä. Yksittäiset polyypit ovat maljamaisten kitiinikuorien suojaamia ja saalistuspolyypeillä maljan reuna on aaltoileva. Lonkerot ovat kiehkurana lähellä polyypin kärkeä. Rungossa on paikoitellen kapeita, rengasmaisia kuoriosia. Runkokunnan lisääntymispolyypit silmikoivat uusiksi runkokunniksi, eikä lajilla ole vedessä uivaa meduusavaihetta (kuva: Niko Nappu 2015 CC BY-SA).
Säyne
Säyne (Leuciscus idus) - id, ide. Särkeä kookkaampi ja pulskempi kala. Kasvaa tavallisesti 35 - 50 cm pituiseksi. Kellertävät silmät kuten sorvalla. Suomut pienemmät kuin särjellä. Kyljet voimakkaan hopeanhohtoiset, selkä ruskehtava ja vatsa valkoinen. Tunnusomaista säyneelle on myös kovera peräevä, jossa on 8 - 12 ruotoa. Kylkiviivalla on 53 - 61 suomua (kuva: Niko Nappu).
Särki
Särki (Rutilus rutilus) - mört, roach. Koko 15 - 30 cm. Korkeaselkäinen, hopeanhohtoinen, suurisuomuinen kala, jolla on useimmiten punertavat evät. Särjellä selkäevän etureuna on samalla tasolla tai hieman taaempana kuin vatsaevien tyvet. Selvin tuntomerkki, joka erottaa kalan muista samannäköisistä särkikaloista, on kuitenkin särjen punertavat silmät (kuva: Niko nappu).
Murtovesisieni
Murtovesisieni (Ephydatia fluviatilis) - kuddartad sötvattensvamp Joskär I hylyn kyljessä. Vaalean kermanvärinen (joskus punertava tai vihertävä) murtovesisieni on sekin usean eläinyksilön muodostama tiivis yhdyskunta ja kuuluu sienieläinten (Porifera) pääjaksoon. Se elää kiinteällä alustalla usein melko matalassa vedessä, imien vettä sisäänsä lukuisista pinnallaan olevista pienistä aukoista. Eroteltuaan vedestä ravinnoksi sopivat partikkelit sienieläin pumppaa veden ulos suuremmista aukoista, joita sen pinnalla on huomattavasti pieniä aukkoja vähemmän (Niko Nappu 2003).
Hietatokko
Hietatokko (Pomatoschistus minutus) - sandstubb, sand goby. Hietatokko on 4 - 5 cm mittainen kala. Yleisväritys on kellertävä. Kyljessä on ruskeita täpliä. Selkäevät ovat selvästi erilliset ja pyrstöevän tyvessä on tumma täplä. Yleinen matalilla hiekkapohjaisilla alueilla (kuva: Niko Nappu).
Levärupi
Levärupi (Einhornia crustulenta) - brackvattenstångbark, sea mat. Lähikuva leväruvesta Verkkomaisia yhdyskuntia muodostava levärupi kuuluu sammaleläinten (Bryozoa) pääjaksoon. Se levittäytyy vapaasti vedessä uivan toukan avulla, asettuen kiinteille pinnoille, kuten kiville, mutta usein se kasvaa myös sinisimpukan tai rakkolevän päällä. Pinnanmyötäisen yhdyskunnan jokaisessa kuusikulmaisessa lokerossa asustaa yksi eläinyksilö, joka tentakkelikiehkuransa avulla kauhoo plaktoneliöitä ympäröivästä vedestä suuhunsa (Ilari Heikkinen 2016 CC BY-SA).
Lahna
Lahna (Abramis brama) - braxen, bream. Lahna on muodoltaan litteä ja korkea. Se on väriltään aluksi hopeinen, vanhemmiten kuparinvärinen ja tummanpuhuva. Evät ovat tummanharmaat. Tavallisesti lahna on enintään kilon painoinen, mutta voi kasvaa jopa kuusikiloiseksi. Lahna voi kasvaa 25–50 cm:n pituiseksi, mutta suurempiakin on. Lahnan silmän halkaisija on pienempi kuin silmän ja kuonon kärjen väli. Rintaevän takareuna ja vatsaevän etureuna ovat samalla tasolla. Lahnan kylkiviivalla on 51 - 60 suomua ja peräevässä 26 - 30 ruotoa (kuva: Niko Nappu).
Kuore eli norssi
Kuore (Osmerus eperlanus) - nors, European smelt. Kuore eli norssi on pienehkö sisä- ja murtovesien kala, joka kuuluu lohikaloja muistuttavien kuorekalojen lahkoon. Paino tavallisesti 10–100 g, enintään noin 300 g. Pituus sisävesialueilla 7–12 cm, merialueilla 15–30 cm. Kuore on läpikuultava, vihertävän kellertävä ja kyljistään pienisuomuinen, hopeanhohtoinen kala, jolla on suuri, terävähampainen suu ja lohikalojen tapaan rasvaevä selkäpuolella lähellä pyrstöä. Suomut ovat helposti irtoavia. Kuoreen alaleuka on selkeästi pitempi kuin yläleuka. Sen kylkiviiva päättyy rintaevän etupuolelle. Kuore tuoksuu voimakkaasti tuoreelle kurkulle (kuva: Niko Nappu).
Kuha
Kuha (Sander lucioperca) – gös, pike-perch. Kuha on ahvenkalojen lahkoon kuuluva euraasialainen makeiden ja murtovesien petokala. Esiintyy maan etelä ja keskiosien järvissä. Meressä Suomenlahdessa, Saaristomeressä ja paikoin Pohjanlahdessa. Se on ahventen heimon kookkain laji, pituus 40 - 70 cm. Kuhalla on suuri terävähampainen suu ja kaksi selkäevää, joista etummainen on täynnä teräviä piikkejä (kuva: Niko Nappu).
Kolmipiikki
Kolmipiikki (Gasterosteus aculeatus) - storspigg, three-spined stickleback. Kalalla on kaksi selvästi erottuvaa selkäpiikkiä. Väriltään kala on hopeanhohtoinen. Kolmipiikki on parvikala, jonka pituus on 4 -7 cm. (kuva: Niko Nappu).
Kaspian(runko)polyyppi
Kaspian(runko)polyyppi (Cordylophora caspia) - brackvattensklubbpolyp. Muodostaa pulloharjamaisia kasvustoja, joissa yksilöt erikoistuneet omiin tehtäviinsä (esim. lisääntymiseen, ravinnonhankintaan jne.). Yksilöitä yhdistää ravintoa kuljettava putkisto. Eliöiden korkeus enintään 50 mm mittaisia. Suurehkoista nuijamaisista saalistuspolyypeista lähtee lonkeroita joka suuntaan. Tavataan erityisesti merenlahtien rantavesissä järviruo`on varsilla, mutta myös syvällä yli 20 m syvyydessä. Runkopolyyppi on 1800-luvulla Kaspian- ja Mustanmeren alueelta Itämerelle ihmisen toimesta levinnyt tulokaslaji (kuva: Kramp 1935).
Kiiski
Kiiski (Gymnocephalus cernuus) - gers, ruffe. Suuripäinen, suurisilmäinen, vihertävän keltainen kala, jonka kyljessä on tummia täpliä. Voidaan erottaa ahvenesta ja pienikokoisesta kuhasta kiinnikasvaneiden selkäevien perusteella. Kiduskannessa on voimakas piikki. Evät kellertävät. Selässä ja pyrstöevässä tummia täpliä. Pituus on 8 - 15 cm. (kuva: Niko Nappu).
Liejutokko
Liejutokko (Pomatoschistus microps) - lerstubb, common goby. Hyvin samannäköinen kala kuin hietatokko. Hietatokkoa hieman pienikokoisempi, 3 - 5 cm. Varma tunnistus voidaan tehdä vain mikroskoopin avulla. Esiintyy hietatokon tapaan hiekkapohjilla (kuva: Niko Nappu).
Ahven
Ahven (Perca fluviatilis) - abborre, perch. Ahven on Suomen yleisin kalalaji. Kalan väritys vaihtelee on vihertävästä kellertävään. Kyljessä 6 -9 tummaa poikkijuovaa. Vatsa-, perä- ja pyrstöevä ovat punertavia. Selkäevät erilliset. Pituus 10 - 30 cm. (kuva: Niko Nappu).