Vesiluontokurssi – Itämeri – lajit

<- Itämeri

Itämeren ekologia ->

Tunnista Itämeren lajeja. Tällä sivulla esitellään Itämeren tyypillistä lajistoa selkärangattomista eläimistä vesikasveihin. Tunnistustauluista pääset klikkaamalla tutustumaan tarkemmin kyseiseen lajiryhmään. Lajin nimeä klikkaamalla pääset lajikohtaiselle sivulle, jolta löydät lisätietoja ja kuvia lajista (suurimmalle osalle lajeja on jo valmistunut oma lajikohtainen sivu).Animoitu kilkki

Eläimet

Eläin on eliö, joka ei itse kykene tuottamaan energiaa auringon valosta (vrt. kasvit ja yhteytys). Eläimet voidaan karkeasti jakaa kahteen ryhmään: selkärankaisiin ja selkärangattomiin. Suurin osa eläimistä on selkärangattomia, sillä yli miljoonasta tunnetusta eläinlajista vain noin 50 000 kuuluu selkärankaisiin. Selkärangattomien eläinten ulkonäkö ja muut ominaisuudet vaihtelevat paljon sen mukaan, kuinka kehittyneestä ryhmästä on kysymys. Selkärankaisilla on aina nikamista koostuva tukiranka, tukirankaa ympäröivä lihaksisto sekä kehittynyt ruston tai luun suojaama keskushermosto.

Selkärangattomat eläimet (klikkaa kuvaa)

Sienieläimet levärupi
PolyypitMeduusat
KampamaneetitLattana
NauhamadotMakkaramadot
MonisukasmadotJuotikkaat
SurviaissääsketMerirokko
MassiaisetSiirat
KatkatKatkaravut
TaskuravutSimpukat
KotilotMerietanat

Sienieläimet (Porifera) – Svampdjur, Sponges

Alkeellisimmat monisoluiset eläimet ovat sienieläimiä. Tämän pääjakson eläimet ovat sessiilejä eli aikuiset eläimet ovat liikkumattomia ja alustassaan kiinnipysyviä. Eläimet pystyvät kuitenkin liikkumaan toukkavaiheessa. Sienieläimet ovat vedessä (pääasiassa meressä) eläviä eläimiä, joilla ei ole syntyessään määrättyä ulkoista muotoa. Niiden muoto vaihtelee ensisijaisesti kasvualustan mukaan. Sienieläimillä ei ole varsinaisia kudoksia tai elimiä, niiltä puuttuvat siis sydän, verenkierto, hermot, hengitys- ja ruuansulatuselimet. Sitä vastoin sienieläimillä on monia erikoistuneita soluja, jotka yhdessä suorittavat erilaisia tehtäviä. Ruuansulatus tapahtuu solujen sisällä. Sienieläimillä on sisäinen ontelo, joka koostuu huokosista, kanavista ja kammioista. Vesi virtaa huokosista sienieläimen sisään ja saavuttaa keskuskammion kanavien kautta. Veden matkatessa eläimen läpi eläin sitoo vedestä ravinteita ja happea sekä luovuttaa veteen ruuansulatuksessa muodostuneita kuona-aineita ja hiilidioksidia. Sienieläimet lisääntyvät sekä suvullisesti että suvuttomasti. Suomessa on neljä sienieläinlajia, joista tavallisimpia ovat järvi- ja murtovesisieni.

Murtovesisieni (Ephydatia fluviatilis) – kuddartad sötvattensvamp

Murtovesisieni (kuva: Mandahl-Barth 1968).

Murtovesisieni (kuva: Mandahl-Barth 1968).

Murtovesisieni muodostaa harmaita tai kellertäviä alustanmyötäisiä kasvustoja, joiden halkaisija voi olla jopa 30 cm. Eläimen pinnassa on huokosia, jotka ovat erikoistuneet veden ja ravinnon ottoon tai poistoon. Laji elää rauhallisissa rantavesissä, mieluiten varjon puolella. Tavataan vain murtovedessä.

Sammaleläimet (Bryozoa) – Mossdjur, Moss animals

Sammaleläimet muodostavat haaroittuvia, mattomaisia tai verkkomaisia runkokuntia. Mikroskooppiset eläimet kiinnittyvät tyvestä tai sivusta toisiinsa. Eläimen ympärillä on vaalea kalkkinen tai kitiininen suojakuori. Suuaukon ympärillä on pyyntilonkeroita. Runkokunta kuolee talveksi, mutta tuottaa ennen kuolemaansa itiömäisiä lepovaiheita. Runkokunta kasvaa uusien polyyppien silmikoituessa vanhojen polyyppien kyljestä. Suomessa on tavattu 8 makean veden, 1 murtoveden ja 1 mereinen laji.

Levärupi (Einhornia crustulenta) – brackvattenstångbark, sea mat

Kuva levärupiyhdyskunnasta ja yksittäisestä eläimestä (kuvat: Remane & Sclieper 1958, Forsman 1969).

Kuva levärupiyhdyskunnasta ja yksittäisestä eläimestä (kuvat: Remane & Sclieper 1958, Forsman 1969).

Sammaleläinyhdyskunta muodostuu kalkkikuorisista, harmaanvalkoisista yksilöistä. Yhdyskunta levittäytyy pitkin kiinteitä pintoja ohuena verkkomaisena kasvustona, jonka halkaisija voi olla jopa 15 cm. Jokaisessa kalkkikuoren reiässä elää yksi sammaleläin. Eläimet vetäytyvät pienimmästäkin häiriöstä kalkkikuoren suojaan ja sulkevat reiän suun kannella. Syövät planktonia. Toukat elävät vapaassa vedessä. Levärupea löytyy yleisesti kovilta pinnoilta (kivet, kallio, simpukan kuori) sekä rakkolevän päältä.

Polttiaiseläimet (Cnidaria) – Nässeldjur, Hydroids, Jellyfish

Myös polttiaiseläimet ovat melko alkeellisia eläimiä. Polttiaiseläimillä on kuitenkin ruuansulatuskanava ja suu. Suuaukko toimii sekä kuonanpoisto- että ravinnonhankintakanavana. Suuaukkoa ympäröivät myrkylliset pyyntilonkerot, joilla eläin pyydystää saaliseläimiä. Eläimet lamaannuttavat saaliinsa poltinsolujen avulla. Polttiaiseläimiin kuuluu sekä meri- että sisävesilajeja. Kaiken kaikkiaan Suomesta on löydetty kymmenkunta polttiaiseläinlajia.

Polttiaiseläimet voidaan jakaa kahteen muotoon; polyyppeihin ja meduusoihin. Meduusat ovat vapaasti uivia polttiaiseläimiä, polyypit taas pääasiassa kasvualustassa kiinnipysyviä. Polyypeilla on kuitenkin lyhyt meduusavaihe, jonka aikana ne uivat vapaasti ja lisääntyvät suvullisesti. Planulatoukka, joka on suvullisen lisääntymisen tulos, hakeutuu pohjan lähettyville, kiinnittyy vapaan vedessäolojakson jälkeen pohjaan ja muodostaa uusia polyyppikolonioita. Koloniassa elävillä polyypeillä on selkeä työnjako: lisääntyminen, ravinnonhankinta tai puolustus.

Meduusat ovat pääasiassa vapaasti uivia kuperan kellomaisia polttiaiseläimiä. Niillä voi olla elinkierrossaan polyyppivaihe, joka tuottaa taas uusia meduusoita. Meduusat ovat 95-98 prosenttisesti vettä. Ne uivat supistamalla kupuaan, jolloin vesi virtaa alaspäin ja ylöspäin syntyvä noste liikuttaa niitä eteenpäin.

Polyyppieläimet

Kaspian(runko)polyyppi (Cordylophora caspia) – brackvattensklubbpolyp

Kaspian(runko)polyyppi (kuva: Kramp 1935).

Kaspian(runko)polyyppi (kuva: Kramp 1935).

Muodostaa pulloharjamaisia kasvustoja, joissa yksilöt erikoistuneet omiin tehtäviinsä (esim. lisääntymiseen, ravinnonhankintaan jne.). Yksilöitä yhdistää ravintoa kuljettava putkisto. Eliöiden korkeus enintään 50 mm mittaisia. Suurehkoista nuijamaisista saalistuspolyypeista lähtee lonkeroita joka suuntaan. Tavataan erityisesti merenlahtien rantavesissä järviruo`on varsilla, mutta myös syvällä yli 20 m syvyydessä.  Runkopolyyppi on 1800-luvulla Kaspian- ja Mustanmeren alueelta Itämerelle ihmisen toimesta levinnyt tulokaslaji. Kaspianpolyypin munat kehittyvät vapaina vedessä uiskenteleviksi värekarvoilla varustetuiksi toukiksi, eivät meduusoiksi. Jonkin ajan kuluttua asettuvat toukat sopivalle alustalle ja kasvavat uudeksi runkokunnaksi.

Murtovesipolyyppi (Gonothyraea loveni) – Klockpolyp eller brackvattenspolyp

Murtovesipolyyppi

Murtovesipolyyppi (kuva: Kramp 1935).

Runkokunnat sulkamaisesti haarovia, noin 30-40 mm mittaisia. Suosii puhtaita vesiä. Tätä pienikokoista lajia tavataan erityisesti rakkolevävyöhykkeessä. Yksittäiset polyypit ovat maljamaisten kitiinikuorien suojaamia ja saalistuspolyypeillä maljan reuna on aaltoileva. Lonkerot ovat kiehkurana lähellä polyypin kärkeä. Rungossa on paikoitellen kapeita, rengasmaisia kuoriosia. Runkokunnan lisääntymispolyypit silmikoivat uusiksi runkokunniksi, eikä lajilla ole vedessä uivaa meduusavaihetta.

Meduusat

Korvameduusa (Aurelia aurita) – Öronmanet, common jellyfish or moon jellyfish

Korvameduusa (kuva: NASA, Public domain).

Korvameduusa (kuva: NASA, Public domain).

Eläimen halkaisija enintään 15 cm. Ravintona eläinplankton, jota tarttuu eläimen pinnassa olevaan limaan tai pyyntilonkeroihin. Lisääntymiselimet näkyvät eläimen hyytelömäisen ruumiin läpi. Lisääntyy ainoastaan lounaisrannikolla; rannikolta löytyykin useasti korvameduusan valkoisia polyyppivaiheita esimerkiksi kallioseinämiltä tai hylkyjen rungoilta. Meduusat voivat ajautua merivirtojen mukana pitkiä matkoja. Usein aikuiset yksilöt tulevat Suomen rannikolle loppukesällä ja syksyllä lisääntymään, jonka jälkeen eläimet kuolevat.

Kampamaneetit (Ctenophora) – Kammaneter, Sea gooseberry

Meduusoita muistuttavia hyytelömäisiä eläimiä, jotka kuuluvat kuitenkin omaan kampamaneettien pääjaksoon. Kampamaneeteilla on kyljissä neljä kampariviä, joiden ripsiä hyväksikäyttäen ne uivat. Niille on ominaista bioluminesenssi, jolloin kamparivit voivat hohtaa pimeässä.

Pikkumaneetti (Pleurobrachia pileus) – Sjökrusbär, sea gooseberry

Eläimen halkaisija enintään 2 cm. Syvällä elävä pallon muotoinen eläin, jota voi verrata kuorittuun appelsiiniin, jonka lohkot ovat näkyvissä. Eläin liikkuu virtausten mukana syvällä, ui heikosti. Pikkumaneetti hohtaa pimeässä heikkoa sinertävää valoa. Ilmiön voi nähdä Suomen etelä- ja lounaisrannikolla syksyisin, kun syysmyrskyn nostama syvävesi kumpuaa pintaan.

Amerikankampamaneetti (Mnemiopsis leidyi) – warty comb jelly or sea walnut

Amerikankampamaneetti (kuva: Reetta Ljungberg).

Amerikankampamaneetti (kuva: Reetta Ljungberg).

Aikuinen amerikankampamaneetti on sivuiltaan litistynyt, noin 10 cm kokoinen, soikea säteittäissymmetrinen eläin. Amerikankampamaneetilla on 4 selvästi erottuvaa kampariviä joissa on lukuisia pieniä ripsiä joiden avuilla eläin ui. Amerikan kampamaneetti on kotoisin Pohjois- ja Etelä-Amerikasta, josta se on saapunut Itämerelle vieraslajina, ilmesti laivojen painovesilastin mukana. Lajia löytyy myös Mustaltamereltä, Kaspianmereltä sekä Välimeren itäosista. Suomen rannikolta lajista ei ole vielä havaintoja.

Laaka- ja sukkulamadot (Platyhelminthes ja Nematoda) – Platt- och Rundmaskar

Laakamadot ovat kaksipuolisesti symmetrisiä: niillä on sekä vatsa- että selkäpuoli. Ne ovat aktiivisesti liikkuvia eläimiä, joilla on selvä etu- ja takaosa, sekä keskushermosto. Laakamadot ovat yleisiä loiseliöitä ja esimerkiksi lapamadot kuuluvat tähän ryhmään. Osa lajeista elää pohjasedimentissä. Laakamatoja tunnetaan Suomessa noin 400 lajia.

Sukkulamadot ovat laakamatoja kehittyneempiä. Niitä esiintyy runsaasti maaperässä ja vesien pohjalla. Ne vaativat kostean ympäristön ja syövät kuolleita kasvien ja eläinten osia. Monet lajit ovat loisia.

Värysmadot (Turbellaria) – Virvelmaskar, Free-living flatworms

Värysmadot ovat laakamatojen pääjaksoon kuuluva eläinluokka. Ne ovat vedessä eläviä pieniä litteitä eläimiä. Suu sijaitsee ruumiin alapinnalla, jota peittää tiheä värekarvapeite. Osa lajeista on petoja, osa syö kuollutta ainesta tai levää. Värysmadot lisääntyvät munimalla kovalle alustalle tai jakautumalla kahtia. Eläimet talvehtivat lepomunina. Suomessa on tavattu 250 lajia. Värysmatoja löytää rantavedessä olevien kivien alapinnoilta ja rakkolevävyöhykkeestä. Värysmadoilla on hyvä regeneraatiokyky; jos ne menettävät osan ruumiistaan kykenevät ne kasvattamaan puuttuvan osan takaisin.

Yleiskuva värysmadosta. Eläimen suu on alapuolella putkimaisen nielun päässä. Sokkelomainen ruuansulatuskanavisto täyttää melkein koko eläimen sisäosan. Etuosassa on kaksi tai useampia silmätäpliä (kuva: Niko Nappu).

Yleiskuva värysmadosta. Eläimen suu on alapuolella putkimaisen nielun päässä. Sokkelomainen ruuansulatuskanavisto täyttää melkein koko eläimen sisäosan. Etuosassa on kaksi tai useampia silmätäpliä (kuva: Niko Nappu).

Maitolattana (Dendrocoelum lacteum)

Maitolattana (kuva: A. Hemmi 2000).

Maitolattana (kuva: A. Hemmi 2000).

Eläimen pituus enintään 10 mm. Väritykseltään vaalea. Suolisto kuultaa läpi tummana ja voimakkaasti haaroittuvana. Peto. Yleinen rantavedessä esimerkiksi kivien alapinnoilla.

Nauhamadot (Nemertea)

Viherlimamato (Cyanophthalma obscura)

Viherlimamato (kuva: Linda Mattsson).

Viherlimamato (kuva: Linda Mattsson).

Eläimen pituus 1-2 cm. Ruumis on muodoltaan litteä, tumman oliivinvihreä ja ripsien peittämä. Päässä on 2 paria silmiä. Pään etureunassa on pyyntilonkerona toimiva kärsä, joka on lepotilassa ruumiin sisäpuolella. Eläin käyttää myrkkypistintä saaliin lamaannuttamiseen. Ravintona ovat muut madot. Tavataan merialueillamme idässä Kotkaan asti ja pohjoisessa Vaasan tienoille. Yleinen rantavesissä levävyöhykkeessä ja lietepohjilla.

Makkaramadot (Priapulida)

Okamakkaramato (Halicryptus spinulosus)

Okamakkaramato. Eläimellä on sisään vedettävä kärsä (proboscis), jossa on lukuisia koukkumaisia ulokkeita; kuvassa proboscis on sisään vedettynä (kuva: Linda Mattsson).

Okamakkaramato. Eläimellä on sisään vedettävä kärsä (proboscis), jossa on lukuisia koukkumaisia ulokkeita; kuvassa proboscis on sisään vedettynä (kuva: Linda Mattsson).

Ruskeanpunainen makkaranmuotoinen mato, jolla on piikkinen, sisään vedettävä kärsä. Eläimen pituus on 1-2 cm. Makkaramato vaanii pohjalietteeseen kaivautuneena pohjan pinnalla ryömiviä saaliseläimiä kuten pikkumatoja. Elää Suursaaren ja Porin välisillä merialueilla muutaman kymmenen metrin syvyydessä liejupohjilla.

Nivelmadot (Annelida) – Ringmaskar

Nivelmatojen ruumis koostuu jaokkeista, jotka erottuvat toisistaan väliseinillä. Jaokkeilla on sama rakenne sijainnista riippumatta: ruuansulatuselimet, lisääntymiselimet ja liikkumiseen tarvittavat elimet toistuvat useimmissa jaokkeissa. Eläin hengittää ihon läpi, mutta osalla lajeista hengitystä tehostavat kidukset. Nivelmadoilla on alkeellinen tikapuuhermosto. Ruumiin pitkänomainen ja joustava rakenne soveltuu pehmeällä alustalla liikkumiseen. Tähän ryhmään kuuluu sekä vedessä (mm. merisukajalkainen, juotikkaat) että maalla (mm. kastemadot) eläviä matoja. Ravinto koostuu kuolleesta aineksesta, planktonista, kasveista ja muista eläimistä. Nivelmatoihin kuuluu tuhatkunta lajia.

Monisukasmadot (Polychaeta) – Havsborstmaskar, Bristle worms

Monisukasmadot ovat nivelmatojen suurin luokka, josta tunnetaan kaikkiaan yli 8000 lajia. Suomen rannikkovesissä tavataan yhdeksän lajia. Melkein kaikki monisukasmadot elävät merivedessä. Matojen ruumiin jokaisessa jaokkeessa on parittaiset sukasjalat, joissa on tiheä verisuoniverkosto parantamassa hengityskaasujen vaihtoa. Eläimen päähän on usein liittynyt lonkeromaisia ulokkeita. Monet lajit ryömivät tai kävelevät pitkin pohjaa, osa ui planktonin joukossa. Eräät lajit elävät merenpohjaan kaivamissaan koloissa, toiset valmistavat kalkkiputken. Eläimet laskevat lisääntymisaikana sukusolut meriveteen, jossa ne hedelmöittyvät. Hedelmöittymisen seurauksena syntyy planktinen toukkavaihe, joka jonkin ajan kuluttua muuttuu aikuiseksi madoksi.

Liejusukasjalkainen (Bylgides sarsi) – fjällmask

Liejusukasjalkainen (kuva: N. Nappu).

Liejusukasjalkainen (kuva: N. Nappu).

Litteä ja leveä laji, jonka pinta on limittäin toistensa päällä olevien levyjen peittämä. Pituus  30 mm. Vihertävänharmaa. Jaokkeita enintään 35.

Merisukasjalkainen (Hediste diversicolor) – rovborstmask, ragworm

Merisukasjalkaisen päässä on kolme kumpumaista uloketta sekä neljä silmäpistettä (kuva: N. Nappu 2018, Kirkegaard 1992 mukaan).

Merisukasjalkaisen päässä on kolme kumpumaista uloketta sekä neljä silmäpistettä (kuva: N. Nappu 2018, Kirkegaard 1992 mukaan).

Merisukasjalkainen (kuva: muokattu Marcos Oliveiran maalauksesta).

Merisukasjalkainen (kuva: muokattu Marcos Oliveiran maalauksesta).

Vaaleanpunainen tai vihertävä. Eläimen pituus on enintään 10 cm. Jaokkeita on yli 100. Elää hiekkaisilla pohjilla saariston ulko-osissa 20 metrin syvyyteen asti. Eläimet kaivautuvat hiekkaan jopa kymmenien senttimetrien syvyyteen. Voidaan tavata myös rantavyöhykkeessä. Merisukasjalkaiset liikkuvat öisin ja syövät leviä ja pohjaeläimiä. Lisääntyvät kesäkuun alussa. Laji kestää jonkin verran elinympäristön saastumista.

Liejuputkimadot (Marenzelleria spp.)

Liejuputkimadot (kuva: Linda Mattsson).

Liejuputkimadot (kuva: Linda Mattsson).

Lajiryhmä muistuttaa ulkonäöltään paljon merisukasjalkaista. Liejuputkimatoja (Marenzelleria spp.) on löytynyt Itämereltä kolme samannäköistä ja samaan sukuun kuuluvaa lajia (M. viridisM. neglecta ja M. arctia). Näiden lajien erottaminen toisistaan on hyvin hankalaa, ja siihen käytetään yleensä molekyyligeneettisiä tunnistusmenetelmiä. Lajeja käsitelläänkin useimmiten lajiryhmänä. Lajit ovat tulokkaita Itämeressä, jossa havaittu ensimmäisen kerran 1985. Ensimmäinen havainto Suomen vesiltä 1990. Vuoteen 1993 mennessä ”laji” oli levinnyt jo itäiselle Suomenlahdelle ja Pohjanlahdelle. ”Laji” on kotoisin Pohjois-Amerikan koillisosista, jossa se elää jokisuistoissa. Vakiintunut Itämeren lajistoon. Viron rannikolla on paikoitellen satoja yksilöitä neliömetrillä. Voivat kasvaa yli 10 cm mittaisiksi. Liejuputkimadoilla on jaokkeellinen ruumis, jonka jokaisessa jaokkeessa on sivulle sojottavat sukasryhmät. Eläinten päässä on kaksi ohutta pitkää lonkeroa, jotka katkeavat herkästi. Väri voi vaihdella punaisesta vihreään tai ruskeaan.

Hietamato (Arenicola marina)

Kellanvihreä monisukasmato. Pituus 15-20 cm. Elää kaivautuneena hiekkaan, U-muotoiseen putkeen. Hiekalle putken suulle syntyy tyypillinen ’matomainen’ ulostekiehkura. Tavataan Itämeressä ja Atlantilla. Esiintyminen Suomen alueella epävarma.

Hiekkaputkimato (Pygospio elegans)

Kellertävä tai vihertävä monisukasmato. Pituus enintään 1,5 cm. 60 jaoketta. Viimeisessä jaokkeessa neljä tanakkaa uloketta. Rakentaa itselleen putken hiekanjyvistä. Suomen etelärannikolla.

Juotikkaat (Hirudinea) – Iglar, Leeches

Juotikkaat ovat litteäruumiisia loismatoja, joilla on imukuppi ainakin ruumiin peräpäässä. Suomessa on tavattu 16 lajia. Murtovedessä tavataan useita juotikaslajeja, joskin niiden levinneisyyttä rajoittaa usein suolan määrä. Useimmat lajit elävät enintään 2-4 ‰ suolaisuudessa.

Mittari- eli kalajuotikas (Piscicola geometra) – fiskigel, common fish leech

Mittari- eli kalajuotikas (kuva: A. Hemmi 2000).

Mittari- eli kalajuotikas (kuva: A. Hemmi 2000).

Eläimen pituus 2-5 cm. Ruumis on hoikka ja liereä. Eläimellä on 2 paria silmiä. Suhteellisen leveät imukupit molemmissa päissä, selässä vihertävää tai ruskehtavaa kuviointia. Mittarijuotikas laskee munakotelonsa vesikasvien päälle. Eläin on kalojen loinen ja imee verta kalojen iholta sekä kiduksista, minkä seurauksena kalan yleiskunto voi laskea (erityisesti jos loisia on paljon). Elää osittain kasvillisuuden seassa, vesirajasta 40 m syvyyteen saakka. Lajin voi nähdä usein kiinnittyneenä esim. kampelan vatsapuolelle.

Niveljalkaiset (Arthropoda) – Leddjur, Arthropods

Niveljalkaisten pääjakso on eläinkunnan runsaslajisin, lajeja on enemmän kuin muuhun eläinkuntaan yhteensä kuuluu. Suurin luokka on hyönteiset, mutta vedenalaisessa maailmassa äyriäiset ovat suurin ryhmä. Niveljalkaisille on tunnusomaista kitiinikuori ja nivelikäs (jaokkeinen) ruumiinrakenne. Kova kitiinipanssari suojaa eläintä saalistajilta ja toimii eläimen tukirankana. Eläin joutuu vaihtamaan kuorta kasvaessaan. Nivelet ovat havaittavissa sekä ruumiissa että raajoissa. Raajoja on yksi pari kussakin jaokkeessa. Monet raajat ovat erikoistuneet tiettyyn tehtävään, kuten aistimiseen, ruuan käsittelyyn, liikkumiseen (kävely/uinti), paritteluun tai jälkeläisten hoitoon. Aistit ja hermosto ovat hyvin kehittyneitä.

Hyönteiset (Insecta)

Surviaissääsket (Chironomidae)

Surviaissääsken toukka (kuva: N. Nappu, Prof. Dr. Voffeler (teoksessa Das Leben der Binnergewässer 1910) mukaan).

Surviaissääsken toukka (kuva: N. Nappu, Prof. Dr. Voffeler (teoksessa Das Leben der Binnergewässer 1910) mukaan).

 

Surviaissääsken toukan kotelo (kuva: N. Nappu, Robert Lauterborn (teoksessa Das Leben der Binnergewässer 1910) mukaan).

Surviaissääsken toukan kotelo (kuva: N. Nappu, Robert Lauterborn (teoksessa Das Leben der Binnergewässer 1910) mukaan).

Surviaissääsket ovat menestyneimpiä hyönteisiä, sillä ne ovat valloittaneet lähes kaikki elinympäristöt joissa tavataan vettä. Heimoon kuuluu noin 5000 lajia ja 120 sukua. Tyypillistä aikuisille sääskille on massaparveilu ilmassa. Toukat elävät vedessä, usein mutapohjilla. Monien lajien toukat elävät vähähappisilla pohjilla ja kestävät hyvin saastuneita tai rehevöityneitä olosuhteita. Huippuunsa tämä ominaisuus on kehittynyt Chironomus-suvun punaisilla toukilla, jotka kykenevät varastoimaan happea ruumiinnesteessä kiertävään hemoglobiiniin. Osa toukista on petoja, osa kasvinsyöjiä.

Äyriäiset (Crustacea)

Äyriäiset ovat ulkoisilta ominaisuuksiltaan hyvin vaihteleva ryhmä. Äyriäisiä on noin 50 000 lajia mm. hummerit, taskuravut, ravut, katkaravut, siirat, vesikirput ja rokot. Osa lajeista on planktisia. Suomessa esiintyy noin 25 000 niveljalkaislajia, joista 300 kuuluu äyriäisiin.

Äyriäisiä peittää usein kova kuori, joka toimii niiden tukirankana. Eläimillä on kaksi paria tuntosarvia, joita voivat toimia sekä tuntoaistin apuna että joissakin tapauksissa liikkumiseen. Äyriäisillä on sisäinen hedelmöitys. Kaikki vedessä elävät äyriäiset hengittävät kiduksilla. Useimmilla ryhmillä on vapaasti uiva naupliustoukka. Vaikka ryhmän ravinnonhankkimistavat eroavat paljon toisistaan, enemmistö lajeista on kuitenkin kasvinsyöjiä. Siimajalkaiset (merirokot) ovat kasvualustassa kiinnipysyviä niveljalkaisia, jotka pyydystävät ravintonsa sulkamaisilla siimajaloillaan. Äyriäiset jaetaan yhdeksään luokkaan, joista seuraavassa käsitellään kolmea.

Hankajalkaiset (Copepoda)

Kyklooppiäyriäinen (kuva: Sars 1918).

Kyklooppiäyriäinen (kuva: Sars 1918).

Hankajalkaisäyriäisten luokka on kuoriäyriäisten jälkeen lajimäärältään toiseksi suurin ryhmä. Hankajalkaiset ovat tärkeimpiä eläinplanktonin edustajia. Hankajalkaisilta puuttuu verkkosilmä ja sitä korvaa yksinkertaisempi, pariton naupliussilmä. Luokka jakaantuu kahdeksaan lahkoon, joista tunnetuimpia ovat keijuhankajalkaiset (Calanoida) ja kyklooppiäyriäiset (Cyclopoida).

Siimajalkaiset (Cirripedia)

Merirokot (Balanidae)

Merirokot ovat alustaan kiinnittyviä äyriäisiä. Niiden rakenne eroaa paljon muista äyriäisistä. Eläimet elävät kalkkikuoren suojassa ja pyydystävät sen suojasta ravintoa sulkamaisilla pyyntijaloillaan. Pää ja takaruumis ovat surkastuneet. Merirokot elävät yhdyskunnittain ja elävät joskus hyvin tiheästi toistensa päällä. Merirokot ovat kaksineuvoisia, yhdessä yksilössä on sekä naaras- että koiraspuoliset sukuelimet. Lähellä toisiaan elävät yksilöt hedelmöittävät toisensa pitkien (noin 1,5 cm) ulostyöntyvien penisten välityksellä. Merirokot voivat myös tarvittaessa hedelmöittää itsensä. Vapaana planktonin joukossa elävä toukka vaihtaa kuorta useaan otteeseen ja sen ulkomuoto muuttuu vähitellen ‘simpukkamaiseksi’. Toukka kiinnittyy lopulta kovalle alustalle merirokkokoloniaan. Se muuttaa vielä kerran ulkomuotoaan ja kasvattaa merirokoille tyypilliset kalkkikuoret suojakseen.

Merirokko (Amphibalanus improvisus) – havstulpan, acorn barnacle

Merirokko (kuva: A. Hemmi 2000).

Merirokko (kuva: A. Hemmi 2000).

Eläimen suojana on valkoinen, kartiomainen kalkkikuori, joka koostuu kuudesta levystä. Halkaisija on enintään 15 mm, korkeus vähemmän. Elää Itämeressä Merenkurkun korkeudelle saakka kiinnittyneenä kallioon, kiviin ja veneiden pohjiin, joskus myös kasvillisuuden päällä. Ainoa Itämeressä tavattava merirokkolaji. Satamissa on tavattu satunnaisesti muita siimajalkaislajeja.

Kuoriäyriäiset (Malacostraca)

Massiaiset (Mysidacea) – pungräkor, mysid shrimps

Massiainen (kuva: M. Dernjatin 2000).

Massiainen (kuva: M. Dernjatin 2000).

Massiaiset (ent. halkoisjalkaiset) ovat pienikokoisia, katkarapua muistuttavia, läpikuultavia äyriäisiä. Keskiruumiin jalat ovat kaksihalkoiset. Eläinten peräpäässä on leveät uimajalat, joissa sijaitsevat tasapainoelimet Silmät ovat varrelliset. Halkoisjalkaiset munivat keskiruumiin raajojen välissä sijaitsevaan alkiotaskuun. Eläimet ovat joko vapaasti uivia tai pohjan tuntumassa eläviä. Lajinmääritys voi olla vaikeaa ilman mikroskooppia.

Hietamassiainen (Neomysis integer)

Hietatamassiainen (kuva: By Julius Fürst – Scan aus dem Buch: Schleswig-Holstein meerumschlungen in Wort und Bild von Hippolyt Haas, Hermann Krumm u. Fritz Stoltenberg aus dem Jahr 1896, Public Domain).

Hietamassiaisen pyrstön päättölevy kapea ja tasainen, tasaisesti suippeneva. Miltei piikitön, ei lovea (kuva: N. Nappu).

Hietamassiaisen pyrstön päättölevy kapea ja tasainen, tasaisesti suippeneva. Miltei piikitön, ei lovea (kuva: N. Nappu).

Eläin on harmahtavan läpinäkyvä. Kooltaan Mysis relicta-lajia pienempi. Takaruumiin viimeisen jaokkeen lisäke (telsoni) pitkä, tasaisesti kapeneva ja lähes teräväkärkinen (kulmissa hyvin pienet piikit). Elää suurissa parvissa hiekkarannoilla. Matalassa vedessä kesäaikaan, siirtyy talveksi syvemmälle.

Kaspianmassiainen (Hemimysis anomala)

Kaspianmassiaisen pyrstön päättölevy loveton ja tasainen, ulkoreunoilta pienten piikkien ympäröimä ja jonka molemmissa kulmissa on pitkät piikit (kuva: N. Nappu).

Kaspianmassiaisen pyrstön päättölevy loveton ja tasainen, ulkoreunoilta pienten piikkien ympäröimä ja jonka molemmissa kulmissa on pitkät piikit (kuva: N. Nappu).

Eläin on väritykseltään harmahtava, mutta sillä on kirkkaanpunainen täplä. Pituus n. 15. mm. Eläimet uivat suurina parvina pohjan tuntumassa, avoimilla kalliorannoilla. Välttävät suoraa auringonvaloa ja hakevat suojaa kallionkoloista. Öisin parvet hajaantuvat ja eläimet nousevat levävyöhykkeeseen. Kulkeutunut Itämereen kenties laivojen painovesilastien mukana Kaspianmereltä. Havaittu Suomen rannikolla ensimmäisen kerran 1992 Hankoniemen vesillä. 1990-luvun alussa lajia tavattiin vain syvien, jyrkkien kallioseinämien halkeamissa, sittemmin yleistynyt. Viimeisen noin. kymmenen vuoden aikana massiivisia parvia ei ole enää näkynyt ja laji on ehkä määrällisesti taantunut omalle tasolleen.

Merimassiainen (Mysis mixta)

Merimassiainen (kuva: N. Nappu).

Merimassiainen (kuva: N. Nappu).

Eläin on läpikuultava ja harmahtava. Pituus enintään 30 mm. Terävät antennalevyt suippenevat tasaisesti kärkeä kohden, myös levyjen ulkoreunoilla on sukasia. Pyrstön päättölevy on lovellinen.

Jäännemassiainen (Mysis relicta)

Jäännemassiainen (kuva: N. Nappu).

Jäännemassiainen (kuva: N. Nappu).

Eläin on väritykseltään vihertävän läpinäkyvä. Pituus enintään 30 mm. Antennalevyt ovat soikeat ja niiden ulkoreunoilla on sukasia. Pyrstön päättölevy on lovellinen. Ui vapaassa vedessä tai oleskelee pohjan läheisyydessä. Syö kuollutta orgaanista ainesta ja planktonia. Laji lisääntyy syksyllä, minkä jälkeen koiraat kuolevat. Naaras kuljettaa poikasia mukanaan seuraavaan kevääseen saakka. Tavataan koko merialueella sekä monissa järvissä. Jääkauden jäännelaji.

Rantamassiainen (Praunus flexuosus) ja tyrskymassiainen  (P. inermis)

Lajit yleiseltä olemukseltaan hyvin samanoloiset. Molemmat lajit ovat väritykseltään ruskehtavia. P. flexuosus on hieman kookkaampi ja vaaleampi. Pituudet: P. flexuosus jopa 25 mm, P. inermis 21 mm. Lajit erottaa mm. tuntosarvien lisäkkeistä sekä pyrstön päättölevyn (telsonin) piikkien lukumäärästä; molemmilla lajeilla päättölevy on lovellinenP. flexuosus -lajilla tuntosarvien juurella oleva suomu on pitkä ja kapea, P. inermis -lajilla suomu on puolet lyhyempi. P. flexuosus -lajilla antennalevyt ovat pitkät, kapeat sekä tylppäkärkiset, eikä niiden ulkoreunoilla ole sukasia. P. inermis -lajilla antennalevyt ovat lyhyet, tylppä- ja lovikärkiset, niiden ulkoreunat ovat sukasettomat. Molemmat lajit elävät matalassa vedessä kasvillisuuden seassa.

Siirat (Isopoda)

Siirat on kuoriäyriäisten luokkaan kuuluva eläinlahko. Siirat on siitä erityinen äyriäisryhmä, että niitä elää sekä maalla että vesissä. Suomessa on tavattu 33 siiralajia, joista Itämeressä tavataan kahdeksan. Siirojen ruumis on päältä litistynyt ja päältä katsottuna katsottuna soikehko tai pitkulainen. Kilpimäisessä päässä on kaksi verkkosilmää. Keskiruumiissa on kahdeksan jaoketta, joista ensimmäiset ja viimeiset saattavat olla päähän kiinni kasvaneita tai surkastuneita. Raajat ovat perusrakenteeltaan seitsenjaokkeiset.

Vesisiira (Asellus aquaticus) – vattengräsugga, waterlouse

Vesisiira (kuva: A. Hemmi 2000).

Vesisiira (kuva: A. Hemmi 2000).

Eläin on harmaanruskea ja soikea. Pituus 15-20 mm. Jalat ovat pitemmät kuin merisiiroilla. Takajalat pitkät. Makean veden laji, elää Itämeressä matalien makeavetisten merenlahtien rantavedessä. Syö kuollutta kasviainesta.

Leväsiira (Idotea balthica) – tångspånakäring eller vanlig tånggråsugga

Leväsiira (kuva: A. Hemmi 2000).

Leväsiira (kuva: A. Hemmi 2000).

Yleisin leväsiiralaji. Pituus 10-30 mm. Useita erilaisia värimuotoja. Aikuiset yksilöt elävät rakkolevävyöhykkeessä syöden pääasiassa rakkolevää. Lisääntyvät kesäkuussa. Poikaset elävät rihmalevävyöhykkeessä ja siirtyvät loppukesällä rakkolevävyöhykkeeseen.

Hoikkaleväsiira (Idotea chelipes) – tångspånakäring eller grön tanggråsugga

Hoikkaleväsiira (kuva: A. Hemmi 2000).

Hoikkaleväsiira (kuva: A. Hemmi 2000).

Eläin useimmiten väritykseltään vihreänruskea, tunnetaan kuitenkin useita erilaisia värimuotoja. Pituus 5-15 mm. Syö leviä. Suosii suojaisempia rantoja kuin leväsiira. Elää rakkolevävyöhykkeessä ja meriajokaskasvustoissa.

Tyrskyleväsiira (Idotea granulosa) – tångspånakäring eller sträv tånggråsugga

Tyrskyleväsiira (kuva: A. Hemmi 2000).

Tyrskyleväsiira (kuva: A. Hemmi 2000).

Eläin väritykseltään tasaisen ruskea tai vihreä. Pituus 5-20 mm. Elää rakkolevävyöhykkeessä avoimilla ulkosaariston rannoilla. Vaatii korkeampaa suolapitoisuutta kuin leväsiira ja hoikkaleväsiira. Syö levää.

Merisiirat (Jaera spp.) – gråsuggor

Merisiirat (kuva: Wahrberg 1930).

Merisiirat (kuva: Wahrberg 1930).

Kolme lajia, jotka voidaan tunnistaa mikroskoopin avulla. Pituus alle 5 mm. Kellanruskeita, joskin väritys voi vaihdella paljon. Raajat lyhyemmät kuin vesisiiroilla. Elävät rakkolevävyöhykkeessä kivikkoisilla rannoilla.

Kilkki (Saduria entomon) – spånakäring

Kilkki (kuva: Wahrberg 1930).

Kilkki (kuva: Wahrberg 1930).

Koiras enintään 90 mm, naaras 50 mm. Ruskeankellanharmaa, merenpohjassa uiva ja ryömivä äyriäinen, joka suosii kylmää vettä. Yöaktiivinen. Syö valkokatkoja, muita pohjaeläimiä ja raatoja, mutta myös muita saman lajin edustajia. Turskan pääravinto, myös kampelat ja muut pohjakalat syövät kilkkejä. Elää enimmäkseen syvällä, jopa 100 metrissä. Koko merialueella. Suomessa kilkki ei elä järvissä, mutta sitä on tavattu mm. Laatokassa ja Ruotsin suurissa järvissä. Jääkausireliktilaji.

Katkat (Amphipoda) – amphipods

Katkat ovat sivusuunnassa litistyneitä äyriäisiä. Keskiruumiin kaksi etummaista kävelyraajaa ovat erikoistuneet tarttuma- tai pyyntiraajoiksi, niissä on kookkaat kynnet tai sakset. Silmät ovat varrettomat. Päässä kaksi pitkää, allekkain sijaitsevaa tuntosarvea (antennaa).

Leväkatkat (Gammaridae) – tångmärlor, gammarids

Pohjoiskatka (kuva: N. Nappu, mallina käytetty Stanisław Węsławski IOPAS kuvaa).

Pohjoiskatka (kuva: N. Nappu, mallina käytetty Stanisław Węsławski IOPAS kuvaa).

Paras Gammarus-suvun tuntomerkki on takaruumiin kolmessa viimeisessä jaokkeessa sijaitsevat piikit/karvat. Ylempi antennapari on myös pitempi, kuin alempi. Silmät ovat suuret ja munuaisen muotoiset, merilajeilla vähintään kaksi kertaa silmän leveyden mitta. Koiraat ja naaraat ovat hieman erinäköiset. Lajit tunnistetaan mikroskoopin avulla. Levävyöhykkeessä eläviä katkalajeja ovat kookas pohjoiskatka (G. oceanicus), merikatka G. salinus, lahtikatka G. zaddachi ja G. locustaLätäkkökatka (G. duebeni) elää merenrannan kalliolammikoissa ja matalissa kivikkoisissa lahdissa. Laji kestää suuriakin suolapitoisuuden vaihteluita. Vieraslaji Tiikerikatka (G. tigrinus) on kotoisin Pohjois-Amerikasta. Se on levittäytynyt eteläiseltä Itämereltä ja ensimmäinen havainto Suomessa oli 2003 Haminan satama-altaassa. Tiikerikatka on monesti keltainen ja sen selässä on mustia raitoja.

Liejukatka (Corophium volutator)

Liejukatka (kuva: N. Nappu).

Liejukatka (kuva: N. Nappu).

Väritykseltään kellertävän harmaa, pituus 7-11 mm. Syö planktonia ja eloperäistä, hajoavaa ainetta. Liejukatkalla ja hyvin saman näköisellä polyyppikatkalla (C. lacustre) ruumis on päältäpäin litistynyt, tämä erottaa ne muista katkalajeista. Molemmilla lajeilla alemmat tuntosarvet ovat rotevat, vähintään kaksi kertaa ylempiä paksummat. Polyyppikatkan kolme pyrstölevyä ovat sulautuneet toisiinsa yhdeksi levyksi. Molemmat lajit elävät lieju- ja hiekkapohjilla U-kirjaimen muotoisessa putkessa.

Valkokatka (Monoporeia affinis) – vitmärla

Väritykseltään kellertävän valkoinen, pituus 7-11 mm. Syö kuollutta ainesta ja leviä. Takimmaisten kävelyraajojen tyvessä on suuri tyvilevy. Silmät ovat mustat. Kaivautuu päivisin pohjaan, ui öisin vapaassa vedessä. Parittelee syksyllä, minkä jälkeen koiras kuolee. Naaras kantaa poikasia seuraavaan kevääseen asti sikiötaskussa vatsapuolella. Elää jopa 300 metrin syvyydellä liejupohjilla. Silakan pääravintoa. M. affinis on jääkausireliktilaji, joka elää vain meri- ja murtovedessä, sekä joidenkin suurien järvien syvissä osissa.

Merivalkokatka (Pontoporeia femorata) – vitmärla

Stanisław Węsławski IOPAS

Merivalkokatka (kuva: N. Nappu, mallina käytetty Stanisław Węsławski IOPAS kuvaa).

Väritykseltään kellertävän valkoinen, pituus 8-10 mm. Muistuttaa hyvin paljon valkokatkaa. Syö kuollutta ainesta ja leviä. Merivalkokatkalla on valkokatkan (Monoporeia affinis) tavoin takimmaisten kävelyraajojen tyvessä suuri ripsien reunustama tyvilevy, mutta lisäksi sillä on ensimmäisen pyrstökilven selkäpuolella kaksihaarainen nystymäinen piikki. Merivalkokatkan silmät ovat punaiset. Kaivautuu päivisin pohjaan, ui öisin vapaassa vedessä. Parittelee syksyllä, minkä jälkeen koiras kuolee. Naaras kantaa poikasia seuraavaan kevääseen asti sikiötaskussa vatsapuolella. Elää jopa 300 metrin syvyydellä liejupohjilla. Silakan pääravintoa. Kylmän ja syvän veden laji, joka ei siedä kovin suolatonta eikä hapetonta vettä.

Kymmenjalkaiset (Decapoda) – decapod, decapod

Hietakatkarapu (Crangon crangon) – sandräka eller hästräka, caridean shrimp

Hietakatkarapu (kuva: Schellenberg 1928).

Hietakatkarapu (kuva: Schellenberg 1928).

Eläin harmaatäpläinen, pituus 60 mm. Silmien välistä puuttuu pitkä rostrum-piikki. Elää rantavyöhykkeessä hiekkapohjilla. Liikkuu öisin, kaivautuu päivän ajaksi hiekkaan.

Leväkatkarapu (Palaemon adspersus) – tångräka eller östersjöräka, common prawn or Baltic prawn

Leväkatkarapu (kuva: A. Hemmi 2000).

Leväkatkarapu (kuva: A. Hemmi 2000).

Eläin läpikuultavan kellanruskea. Pituus 70 mm. Kaksi paria pitkiä tuntosarvia. Silmien välissä pitkä sahalaitainen rostrum-piikki, jossa 5–7 otsapiikkiä joista korkeintaan 2 sijaitsee silmäkuopan kohdalla tai sen takapuolella. Elää rantavyöhykkeessä kasvillisuuden joukossa. Syö kasvi- ja eläinravintoa. Siirtyy talveksi syvemmälle. Tavataan pääasiassa etelärannikolla.

Sirokatkarapu (Palaemon elegans) – rockpool shrimp

Sirokatkarapu (kuva_ Linda Mattsson).

Sirokatkarapu (kuva_ Linda Mattsson).

Leväkatkarapua muistuttava vieraslaji. Läpikuultavan vihertävän kellertävä ja punaruskearaidallinen. Silmien välissä pitkä sahalaitainen rostrum-piikki, jossa 7–9 otsapiikkiä, joista 3 sijaitsee silmäkuopan kohdalla tai sen takapuolella. Pituus 30-60 mm. Laji on 2000-luvulla voimakkaasti levinnyt Itämerellä ja paikallisesti mahdollisesti syrjäyttänyt alkuperäisiä lajeja.

Villasaksirapu (Eriocheir sinensis) – Shanghai hairy crab

Harmaanruskea taskurapu, kilven leveys 5 – 8 cm (max 12 cm).  Silmiinpistävin tuntomerkki on punaruskea karvoitus saksissa. Ruumiin muoto pyöreä, taskuravun kaltainen. Vikkeläliikkeinen. Kaikkiruokainen. Esiintyy rannikolla satunnaisesti, sillä ei lisäänny Suomen rannikolla matalan suolapitoisuuden vuoksi. Kotoisin Itä-Aasiasta ja Suomen rannikolla tavatut yksilöt ovat todennäköisesti kulkeutuneet tänne laivaliikenteen mukana. Villasaksiravusta on myös yksittäisiä havaintoja Saimaasta, jonne se lienee kulkeutunut Saimaan kanavan kautta, kenties laivojen kyydissä.

Liejutaskurapu (Rhithropanopeus harrisii) – Harris mud crab

Liejutaskurapu on pienikokoinen taskurapu. Aikuisen yksilön selkäkilpi on vain noin 2 cm leveä. Väritys voi vaihdella ruskean ja vaalean vihreän välillä. Tuntomerkkeinä neljä pientä okaa niiden varsien molemmin puolin, joiden päässä myös silmät ovat. Saksien reunat usein vaaleat. Liejutaskurapu on vieraslaji Pohjois-Amerikasta ja Suomessa ensimmäinen havainto on vuodelta 2009. Havaintoja tehty ainoastaan Saaristomerellä Naantalin, Turun ja Kaarinan lähistöltä.

Nilviäiset  (Mollusca) – blötdjur, mollusks

Nilviäiset ovat niveljalkaisten jälkeen runsaslajisin pääjakso. Niitä esiintyy maailmassa noin 80 000 lajia, mutta Suomesta on tavattu vain 158 lajia. Nilviäisiin kuuluvat mm. simpukat, kotilot sekä mustekalat. Kaikki Suomessa tavatut nilviäiset kuuluvat kotiloihin, simpukoihin tai merietanoihin. Nilviäisten ryhmä on hyvin monimuotoinen, mutta yhteisiäkin piirteitä löytyy. Kaikilla on pehmeä ruumis, jota useimmiten suojaa kuori. Kuori voi olla yksi- tai kaksiosainen.

Kotilot (Gastropoda) – snäckor, gastropods

Suurimmalla osalla kotilolajeista on kierteinen kalkkikuori. Ne eivät siivilöi ympäröivää vettä vaan hakevat aktiivisesti ravintonsa. Vesikotilot käyttävät ravinnokseen hajonnutta kasviainesta, levää ja vihreitä kasvinosia. Kotiloilla on suussaan karkea kieli, radula, jonka pinnassa on tuhansia hampaita. Tällä raastinrautamaisella kielellä kotilo raaputtaa levät irti kalliopinnoista. Kotilot ovat tavallisesti kaksineuvoisia eli hermafrodiitteja. Sama yksilö on siis samalla sekä koiras että naaras. Yleensä ne eivät kuitenkaan hedelmöitä itse itseään vaan etsivät lajitoverin, jonka kanssa parittelevat. Onnistuneen parittelun jälkeen eläin munii munat limatuppeen.

Etukiduskotilot (Prosobranchia)

Kiduksellisia kotiloita, jotka pystyvät sulkemaan kuoren suuaukon sulkulevyllä (operculum).

Sukkulakotilot (Hydrobiidae) – tusensnäckor, mud snails

Kuoret pienisuisia, sukkulamaisia 3-6 mm. Lajin tunnistus tapahtuu kotilon kuoren mittasuhteiden perusteella. Sukkulakotilot syövät kasveja. Lisääntyvät jättäen hyytelön sisällä olevat munat kovalle alustalle.

Kartiosukkulakotilo (Peringia ulvae) – tusensnäckor (Hydrobidae), mud snail

Hydrobia ulvae (kuva: Hubendick 1949).

Peringia ulvae (kuva: Hubendick 1949).

3-4 mm. Kuori pullea, kärjestä tylppä, Hiekka- ja kivipohjilla kasvillisuuden seassa 20 metriin asti.

Pulskasukkulakotilo (Ecrobia ventrosa) – tusensnäckor (Hydrobidae), spire snail

Hydrobia ventrosa (kuva: Hubendick 1949).

Ecrobia ventrosa (kuva: Hubendick 1949).

4-5 mm. pidempi, kapeampi ja teräväkärkisempi kuin H. ulvae. Kaikenlaisilla pohjilla matalassa vedessä.

Hoikkasarvikotilo (Bithynia tentaculata) – bithyniasnäckan, mud bithynia

Hoikkasarvikotilo (kuva: Hubendick 1949).

Hoikkasarvikotilo (kuva: Hubendick 1949).

Kuori 9-12 mm. Väritykseltään ruskeankeltainen. Pyöreäkuorinen, pisaranmuotoisen suuaukon yläreunassa kulma. Kasvinsyöjä, siivilöi ravinnon vedestä kiduksillaan. Laskee munat 1,5 cm pitkäksi rykelmäksi. Elää levän ja hajoavan kasviaineksen seassa. Yleinen suojaisissa merenlahdissa. Laji sietää likaantuneita vesiä. Harvinaisemmalla saman suvun lajilla porraskotilolla (B. leachii) kierteet ovat pulleammat ja niiden välinen uurre on syvempi. Porraskotilon suuaukko on pyöreä, kun taas hoikkasarvikotilolla se on pisaranmuotoinen. Hoikkasarvikotilo on myös hieman porraskotiloa isompi.

Vaeltajakotilo (Potamopyrgus antipodarum) – vandringssnäcka, New Zeland mudsnail (Am.), pond snail (NZ)

Vaeltajakotilo (kuva: Hubendick 1949).

Vaeltajakotilo (kuva: Hubendick 1949).

4-6 mm. Kuori punertavan vaaleanruskea. Suuaukko soikeanpyöreä. Synnyttää eläviä poikasia (ovovivipaarinen). Joillakin yksilöillä kuoressa karvainen sauma tai tumma viiva. Elää pehmeillä pohjilla matalassa vedessä. Syö pieneliöitä pohjalietteen pinnalta, myös kasviravintoa. Kotoisin Länsi-Intian saaristosta, josta kulkeutui Eurooppaan vuosisadan alussa.

Leväkotilot (Neritidae)

Leväkotilo (Theodoxus fluviatilis) – tångsnäcka eller kalkvattensnäcka, river nerite

Leväkotilo (kuva: A. Hemmi 2000).

Leväkotilo (kuva: A. Hemmi 2000).

Kuori paksu, 5-10 mm. Kuori on värikäs, keltaisen ja ruskean kirjava. Kuoren viimeinen kierre on hyvin laaja. Jalan kalkkilevy sulkee kuoren suun. Hengittää kiduksilla ja syö erilaisia leviä. Laskee munakapselit kovalle alustalle. Elää rakkoleväkasvustossa ja kivien pinnalla, avoimilla rannoilla. Yleisin kotilo pohjoisella Itämerellä.

Liejukotilot (Valvatidae)

Liejukotilo (Valvata piscinalis) – European valve snail

Liejukotilo (kuva: V. I. Zhadin: Molljuski presnych i solonovatych vod SSSR. - Moscow, 1952, 62. - Image number 129. Wikimedia Commons, public domain).

Liejukotilo (kuva: V. I. Zhadin: Molljuski presnych i solonovatych vod SSSR. – Moscow, 1952, 62. – Image number 129. Wikimedia Commons, public domain).

5-8 mm. Kuori likaisenkeltainen, ahdasnapainen (kärki on sisäänpainunut) ja kartiomainen. Kuoren suu on lähes pyöreä. Voi työntää kidukset ulos kuoresta hapensaannin tehostamiseksi. Laji elää melko syvällä (2-3 m) savipohjaisilla rannoilla murtovedessä ja järvissä. Syö eloperäistä jätettä pohjalta. Yleinen. Suomessa on kolme muutakin Valvata-lajia (V. cristataV. sibirica ja V. macrostoma).

Keuhkokotilot (Pulmonata)

Keuhkokammiolla hengittäviä kotiloita, sulkulevy (operculum) puuttuu.

Limakotilot (Lymnaeidae) – Dammsnäckor, Pondsnails

1-5 cm. Korkea, kartiomainen, ruskea kuori. Lajien tunnistamisessa käytetään kuoren mittasuhteita. Limakotilot hengittävät keuhkoilla ilmaa., jota ne noutavat ajoittain pinnasta ilmaa ja varastoivat vaippaonteloon. Kotilot syövät levää kivien pinnoilta. Yksilöt elävät rantavedessä. Laskevat munaryhmät nauhamaisena hyytelömakkarana kovalle alustalle. Suomessa on tavattu 5 lajia.

Piippolimakotilo (Lymnaea stagnalis) – stor dammsnäcka, great pond snail

Piippolimakotilo (kuva: A. Hemmi 2000).

Piippolimakotilo (kuva: A. Hemmi 2000).

Kuori kellertävänruskea, korkeus murtovedessä enimmillään noin 20 mm, teräväkärkinen ja hyvin avosuinen. Yleisin limakotilolaji.

Muunnoslimakotilo (Radix balthica) – oval dammsnäcka, wandering snail

Muunnoslimakotilo (kuva: A. Hemmi 2000).

Muunnoslimakotilo (kuva: A. Hemmi 2000).

Kuoren korkeus n. 2 cm. Lajin erottaminen muista limakotiloista vaikeaa.

Touhukotilot (Physidae)

Touhukotilo (Physa fontinalis) – vanlig blåssnäcka, common bladder snail

Touhukotilo (kuva: A. Hemmi 2000).

Touhukotilo (kuva: A. Hemmi 2000).

Kuori on vasenkierteinen, kiiltävä ja ruskea, 1cm. Suu laaja. Hengittää keuhkoilla ilmaa, jota varastoi vaippaonteloon vedenalaista hengitystä varten. Kasvinsyöjä. Rakkolevävyöhykkeessä vilkkaasti liikkuva kotilo.

Kiekkokotilot (Planorbidae) – tallriksnäckor

Kiekkokotilo (kuva: Niko Nappu).

Kiekkokotilo (kuva: Niko Nappu).

Pääasiassa makean veden keuhkokotiloita, mutta esiintyvät myös murtoveden vähäsuolaisissa merenlahdissa. Kiekkokotiloiden kaikki kierteet ovat samassa tasossa. Vaikeasti lajilleen tunnistettavia kotiloita. Suomessa 13 lajia.

Takakidukselliset (Opistobranchia) – Bakgälade snäckor, Hind-gilled snails

Etanaa muistuttavia, kuorettomia ja tuntosarvettomia merieläimiä, joilla on kiduksia ja kidusmaisia lisäkkeitä ihon pinnalla.

 

Ruskomerietana (Alderia modesta)

Ruskomerietana (kuva: Stresemann 1967).

Ruskomerietana (kuva: Stresemann 1967).

Ruskomerietanan pituus on noin 10 mm. Ruumiin molemmilla sivuilla sormimaisia lisäkkeitä. Päässä on kaksi lyhyttä tuntosarvea. Raastinkielessä (radula) yksi hammasrivi. Etelärannikolla avomerelle avautuvilla hiekkarannoilla 1-2 m syvyydellä.

Sukkulamerietana (Limapontia capitata)

Sukkulamerietana (piirroskuva päältä: Niko Nappu ja sivukuva See page for author [Public domain], <a href="https://commons.wikimedia.org/wiki/File%3ALimapontia_capitata.jpg">via Wikimedia Commons</a>).

Sukkulamerietana (piirroskuva päältä: Niko Nappu ja sivukuva Public domain, Wikimedia Commons).

Sukkulamerietana on maksimissaan 35 mm pituinen. Sen sivuilla ei ole lisäkkeitä. Väritykseltään tumma, vaaleita pilkkuja ja vaalea pää, selkä ja takapää. Vaatii melko korkean suolapitoisuuden. Etelärannikolla levien joukossa.

Liuskamerietana (Tenellia adspersa)

Liuskamerietana (kuva: Stresemann 1967).

Liuskamerietana (kuva: Stresemann 1967).

Liuskamerietanan ruumiin pituus alle 7 mm. 3 osaan haarautuvia sormimaisia lisäkkeitä 5 paria kimppuina kummallakin kyljellä hapensaannin tehostamiseksi. Väritykseltään vaalea. Erotuksena hyvin saman näköiseen ruskomerietanaan liuskamerietanalla on lapiomainen pää. Kaksineuvoinen (samalla yksilöllä on sekä naaras- että koiraspuoliset sukuelimet). Elää Laomedea- ja Cordylophora-runkopolyyppiyhdyskunnissa syöden niitä. Etelärannikolla.

Simpukat (Bivalvia) – Musslor, Mussels

Simpukat ovat kaksikuorisia, sivulta litistyneitä eläimiä, nilviäisistä alkeellisimpia. Ne erittävät pinnalleen kovan kalkkikuoren. Eläimet ovat pääasiassa alustassaan kiinnipysyviä ja saavat ravintonsa siivilöimällä kiduksillaan ravintohiukkasia ympäröivästä vedestä. Liikkuminen tapahtuu lihaksikkaan jalan avulla. Simpukat suodattavat ravinnon vedestä kidusten avulla. Monet lajit elävät meressä, mutta useita lajeja elää myös murtovedessä, järvissä ja joissa. Simpukat elävät pääasiassa joko pehmeillä pohjilla pohjaan kaivautuneena tai kuten sinisimpukka, kivi- ja kalliopohjilla. Sinisimpukka, joka on Itämeren runsaslukuisin makroskooppinen eläinlaji, kiinnittyy kalliopintaan erittämillään liimarihmoilla. Simpukat ovat joko yksi- tai kaksineuvoisia. Hedelmöitys tapahtuu tavallisesti vedessä ja hedelmöittyneestä munasolusta kehittyy toukkavaiheiden kautta pieni simpukka.

Sydänsimpukat (Cardiidae)

Idänsydänsimpukka (Cerastoderma glaucum) – hjärtmussla, lagoon cockle

Idänsydänsimpukka (kuva: N. Nappu).

Idänsydänsimpukka (kuva: N. Nappu).

Myös sydänsimpukka. Kuori 15-30 mm. Vaalea kuori, jonka ulko- ja sisäpinta ovat säteittäisesti uurteiset. Sivulta katsottuna kuori muistuttaa sydäntä. Eläin kaivautuu pohjaan, mutta voi myös elää kasvillisuuden joukossa. Suodattaa vedestä planktonia. Esiintyy vesirajasta 10 m syvyydelle hiekkapohjilla. Rannikoillamme Porvoosta Vaasaan.

Samankaltainen laji: pikkusydänsimpukka

Liejusimpukat (Tellinidae)

Liejusimpukka (Macoma balthica) –  Östersjömussla, Baltic clam

Liejusimpukka (kuva: A. Hemmi 2000).

Liejusimpukka (kuva: A. Hemmi 2000).

2 cm. Kuori hento, litteä, kolmikulmaisesti pyöreä, valkea tai vaaleanpunainen. Simpukka elää pehmeillä pohjilla sedimenttiin kaivautuneena. Laji kestää sekä likaantumista että alhaisempaa suolapitoisuutta kuin muut mereiset lajit. Esiintyy vesirajasta kymmenien metrien syvyyteen saakka, rannikoillamme Viipurinlahdelta Hailuotoon.

Hietasimpukat (Myidae)

Hietasimpukka (Mya arenaria) – sandmussla, sand gaper

Hietasimpukka (kuva: A. Hemmi 2000).

Hietasimpukka (kuva: A. Hemmi 2000).

3-5 cm. Valkoinen, suorakaiteen muotoinen kuori. Elää syvälle hiekkaan kaivautuneena. Esiintyy vesirajasta kymmenien metrien syvyyteen saakka. Uusi tulokas Itämerellä, jonne levinnyt P-Amerikasta 1500-luvun jälkeen. Rannikollamme Porvoosta Vaasaan.

Sinisimpukat (Mytilidae)

Sinisimpukka (Mytilus trossulus x edulis) – blåmussla, blue mussel

Sinisimpukka (kuva A. Hemmi 2000).

Sinisimpukka (kuva A. Hemmi 2000).

Kuoren pituus alle 5 cm. Väritys sinisen tai ruskean musta. Kuoren sisäpinta sinertävän valkoinen. Simpukka kiinnittyy alustaan erittämillään lankamaisilla liimarihmoilla. Suodattaa vedestä planktonia. Elää rykelmissä kovilla pohjilla. Esiintyy vesirajasta 20 metrin syvyyteen saakka. Rannikollamme Haapasaarilta Vaasaan. Syötävä. Haahkan pääasiallinen ravinto. Jää murtovedessä huomattavasti pienemmäksi kuin valtameressä (15 cm). Rannikoidemme sinisimpukka on Tyynenmeren alkuperää olevan Mytilus trossulus -lajin ja  Mytilus edulis -lajin risteytymä.

Valesinisimpukat (Dreissenidae)

Seeprasimpukka (vaeltajasimpukka) (Dreissena polymorpha)

Laji muistuttaa ulkonäöltään hieman sinisimpukkaa. Tarttuu alustaan liimarihmoilla. Seeprasimpukalla on suunnaton ravinnon suodatuskapasiteetti, minkä vuoksi alkuperäiset lajit eivät pysty kilpailemaan sen kanssa. Laji levisi Kaspianmeren-Mustanmeren alueelta Yhdysvaltoihin 1980-luvulla ja valtasi nopeasti laajoja vesistöjä. Nykyisin laji on levinnyt lähes kaikkialle Pohjois-Amerikan mantereella kanavien ja vesiväylien välityksellä. Vedenottamojen, kastelukanavien jne. puhdistaminen seeprasimpukoista aiheuttaa miljardien markkojen kustannukset vuosittain. Seeprasimpukka elää makeassa ja vähäsuolaisessa vedessä. Meillä havaintoja Suomenlahden itäosista 1990-luvun alusta saakka.

Selkärankaiset (Vertebrata)

Selkärankaiset on pisimmälle kehittynyt pääjakso. Ryhmä koostuu luukaloista, linnuista, matelijoista, sammakkoeläimistä, nisäkkäistä, ympyräsuisista ja rustokaloista. Suomessa tavataan noin 375 lajia selkärankaisia, joista lintuja on 245, kaloja 60, nisäkkäitä 60 ja matelijoita sekä sammakkoeläimiä viisi lajia.

Ympyräsuiset ovat selkärankaisista alkeellisimpia. Niillä ei ole leukoja vaan imusuu, jolla jotkut lajit voivat kiinnittyä kalojen pinnalle ja käyttää niitä ravintonaan. Selkäranka ei ole muodostunut luusta, vaan rustosta.

Kalat, Pisces, ovat selkärankaisia kiduksilla hengittäviä vaihtolämpöisiä eläimiä. Niiden ruumiinlämpötila vaihtelee ympäröivän veden mukaan. Kaloilla on hyvä näkö- ja hajuaisti, sekä kylkiviiva-aisti, jolla ne aistivat veden liikkeitä. Useimpien kalojen iho on suomujen peitossa. Suomut ovat luulevyjä, jotka suurentuvat kalan kasvaessa. Kaloja on olemassa lähes 22 000 lajia, siis yli puolet selkärankaisista eläimistä. Kalat voidaan jakaa kahteen pääluokkaan: leuattomiin ympyräsuisiin (Agnata, esimerkiksi nahkiaiset) ja leuallisiin rustokaloihin (Chondrichtyes, esim hait ja rauskut) sekä luukaloihin (Osteichthyes, ”varsinaiset kalat”). Suomessa on tavattu noin 100 kalalajia, joista 60 on vakinaisia. Pieni lajimäärä selittyy pohjoisen sijainnin lisäksi Itämeren alhaisella suolapitoisuudella.

Kalalajien määrittämiseen käytetään monia menetelmiä. Lajinmäärityksessä voidaan esimerkiksi laskea kylkiviivan kohdalla sijaitsevat suomut, eväruotojen lukumäärä, hampaiden lukumäärä tai havainnoida eläimen muotoa. Sukellettaessa näitä tunnusmerkkejä ei kuitenkaan pysty hyödyntämään vaan kala tunnistetaan ulkomuodon (koon, muodon ja värin) perusteella. Seuraavissa lajikuvauksissa tullaan siksi keskittymään piirteisiin, jotka helpottavat määrittämistä veden alla (mm. pään muoto ja koko, evien muoto, sijainti, väritys ja lukumäärä).

Kalan osat

Kalalajien tunnistaminen (klikkaa kuvaa)

Särkikalat ja ahvenkalat

Evät piikittömät: särkikalat Selkäevät piikikkäät: ahvenkalat

Kivinilkat ja teistit

Kivinilkka tai teisti.

Neulakalat

Siloneula tai särmäneula.

Piikkikalat

Kolmipiikki tai kymmenpiikki.

Simput

Kivisimppu, piikkisimppu, kirjoeväsimppu, härkäsimppu tai isosimppu.

Imukalat

Rasvakala tai imukala.

Tokot

Liejutokko, hietatokko, mustatokko, mustatäplätokko tai seitsenruototokko.

Lohi, taimen, siika tai kirjolohi.

Lohi, taimen, siika tai kirjolohi.

Kuore

Kuore

Sillit (kuva: Niko Nappu).

Sillit

Hauet (kuva: Niko Nappu).

Hauki

kampelat

Piikkikampela tai kampela.

Turska (kuva: Niko Nappu).

Turska

Särkikalat (Cyprinidae)

Särkikalat muistuttavat paljon toisiaan, joten tunnistamisessa joudutaan usein turvautumaan kylkiviivarivin suomujen laskemiseen. Kalat voidaan kuitenkin erottaa muillakin menetelmillä, esimerkiksi silmän iiriksen värin, suomujen koon, ruumin korkeuden, evien sijainnin, värin ja koon perusteella. Suomessa esiintyy 19 särkikalalajia.

Särki (Rutilus rutilus) – mört, roach

Särki (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Särki (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Koko 15 – 30 cm. Korkeaselkäinen, hopeanhohtoinen, suurisuomuinen kala, jolla on useimmiten punertavat evät. Särjellä selkäevän etureuna on samalla tasolla tai hieman taaempana kuin vatsaevien tyvet. Selvin tuntomerkki, joka erottaa kalan muista samannäköisistä särkikaloista, on kuitenkin särjen punertavat silmät. Suomessa särkeä tavataan sekä murtovedessä että sisävesissä pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.

Samannäköiset lajit: sorva, säyne ja turpa.

Sorva (Scardinius erythrophthalamus) – sarv, rudd

Pituus tavallisesti 15 – 25 cm. Merellä särkeä muistuttava sisäsaariston asukki. Esiintyy koko maassa. Erottuu särjestä lähinnä kellertävien silmien avulla. Selkäevän etureuna selvästi vatsaevien tyvien takana. Sorva on lisäksi särkeä korkeaselkäisempi.  Vatsapuolen voimakkaan punaiset evät ovat myös tunnusomaista sorvalle. Sorvan levinneisyys rajoittuu Etelä-Suomen alueelle. Kala on yleinen Suomenlahdella, Saaristomerellä ja Ahvenanmaalla.

Samannäköiset lajit: särki, säyne, seipi ja turpa.

Säyne (Leuciscus idus) – id, ide

Säyne (kuva: N. Nappu).

Säyne (kuva: N. Nappu).

Särkeä kookkaampi ja pulskempi kala. Kasvaa tavallisesti 35 – 50 cm pituiseksi. Kellertävät silmät kuten sorvalla. Suomut pienemmät kuin särjellä. Kyljet voimakkaan hopeanhohtoiset, selkä ruskehtava ja vatsa valkoinen. Tunnusomaista säyneelle on myös  kovera peräevä, jossa on 8 – 12 ruotoa. Kylkiviivalla on 53 – 61 suomua. Levinneisyysalue on samanlainen kuin särjellä, mutta säyne on särkeä huomattavasti harvinaisempi. Runsaimpana säyne esiintyy Suomenlahdella ja Saaristomerellä.

Samannäköiset lajit: sorva, seipi, särki ja turpa.

Lahna (Abramis brama) – braxen, bream

Lahna (kuva: N. Nappu).

Lahna (kuva: N. Nappu).

Lahna on muodoltaan litteä ja korkea. Se on väriltään aluksi hopeinen, vanhemmiten kuparinvärinen ja tummanpuhuva. Evät ovat tummanharmaat. Tavallisesti lahna on enintään kilon painoinen, mutta voi kasvaa jopa kuusikiloiseksi. Lahna voi kasvaa 25–50 cm:n pituiseksi, mutta suurempiakin on. Lahnan silmän halkaisija on pienempi kuin silmän ja kuonon kärjen väli. Rintaevän takareuna ja vatsaevän etureuna ovat samalla tasolla. Lahnan kylkiviivalla on 51 – 60 suomua ja peräevässä 26 – 30 ruotoa.

Samankaltaiset lajit: sulkava, pasuri.

Mutu (Phoxinus phoxinus) – elritsa eller kvidd, minnow

Mutu (kuva: N. Nappu).

Mutu (kuva: N. Nappu).

Mutu on pienikokoisin Suomessa esiintyvistä särkikaloista, pituutta poikkileikkaukseltaan soikeanpyöreälle  kalalle kertyy vain 4 – 7 cm. Kala muistuttaa hieman pientä lohenpoikasta, mutta lohella on kuitenkin rasvaevä, jota mudulla ei ole. Yleisväriltään vihertävänhohtoinen, selkä tummanruskea, kyljessä tummia juovia / täpliä (12 – 15), vatsa ja evät vaaleat. Selkäevän etureuna on selvästi vatsaevien kiinnityskohdan takapuolella. Mudun pää on tylppä ja leuat samanmittaiset. Kylkiviiva ulottuu ruumiin keskivaiheille. Mutu elää usein rantavesissä pienissä parvissa. Mutua esiintyy koko maassa.

Samannäköiset lajit: taimenen ja lohen poikaset.

Salakka (Alburnus alburnus) – loja, bleak

Salakka (kuva: N. Nappu).

Salakka (kuva: N. Nappu).

Salakka on hoikka, hopeakylkinen ja pienikokoinen (9 – 15 cm) särkikala, jonka suomut irtoavat herkästi. Peräevä (17 – 22 ruotoa) on huomattavasti pitempi kuin selkäevä. Selkäevän etureuna selvästi vatsaevien takareunaa taempana. Salakan yksi selkeä tunnusmerkki on kalan kokoon nähden pitkä pyrstöevä. Kylkiviivalla 46 – 53 suomua. Salakka on parvikala ja esiintyy runsaana Lappia lukuun ottamatta koko maassa.

Samannäköiset lajit: muikku, silakka, kilohaili.

Muita rannikolla esiintyviä särkikaloja ovat seipi (stäm, dace) ja turpa (färna, chub). Molemmat kalat erottaa särjestä keltaisista silmistä. Seipi on lisäksi säynettä selvästi solakampi. Turpa on taas säynettä leveäselkäisempi. Turvalla peräevä on selvästi kupera.

Ahvenkalat (Percidae)

Ahvenkaloilla on kaksi selkäevää, joista ensimmäisessä on piikkiruodot. Meri- ja sisävesikaloja.

Ahven (Perca fluviatilis) – abborre, perch

Ahven (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Ahven (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Ahven on Suomen yleisin kalalaji. Kalan väritys vaihtelee on vihertävästä kellertävään. Kyljessä 6 -9 tummaa poikkijuovaa. Vatsa-, perä- ja pyrstöevä ovat punertavia. Selkäevät erilliset. Pituus 10 – 30 cm.

Kiiski (Gymnocephalus cernuus) – gers, ruffe

Kuha (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Kiiski (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Suuripäinen, suurisilmäinen, vihertävän keltainen kala, jonka kyljessä on tummia täpliä. Voidaan erottaa ahvenesta ja pienikokoisesta kuhasta kiinnikasvaneiden selkäevien perusteella. Kiduskannessa on voimakas piikki. Evät kellertävät. Selässä ja pyrstöevässä tummia täpliä. Pituus on 8 – 15 cm.

Samannäköiset lajit: pienet kuhat

Kuha (Sander lucioperca) – gös, pike-perch

Kuha (kuva: Niko Nappu).

Kuha (kuva: Niko Nappu).

Kuha on ahvenkalojen lahkoon kuuluva euraasialainen makeiden ja murtovesien petokala. Esiintyy maan etelä ja keskiosien järvissä. Meressä Suomenlahdessa, Saaristomeressä ja paikoin Pohjanlahdessa. Se on ahventen heimon kookkain laji, pituus 40 – 70 cm. Kuhalla on suuri terävähampainen suu ja kaksi selkäevää, joista etummainen on täynnä teräviä piikkejä

Samannäköiset lajit: ahven, kiiski.

Kivinilkat (Zoarcidae)

Kivinilkat ovat rantavyöhykkeessä eläviä merikaloja. Kivinilkat synnyttävät eläviä poikasia, mikä on ainutlaatuista Suomessa. Suomesta tavataan yksi kivinilkkalaji.

Kivinilkka (Zoarces viviparus) – tånglake, viviparous blenny

Kivinilkka (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Kivinilkka (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Pituus 15 – 30 cm. Kivinilkat on yleisimpiä kaloja, joihin sukeltaja lounaisrannikollamme törmää. Tälle mateen muotoiselle pitkulaiselle kalalle on tunnusomaista suuri, voimakas pää, joka on korkeutta leveämpi. Selkäevä alkaa niskasta ja jatkuu lähes pyrstöön saakka. Evässä on pyrstöpuolella syvennys. Varsinaista pyrstöevää kalalla ei ole. Rintaevät ovat suuret ja voimakkaat. Kivinilkan väritys vaihtelee kellertävän ruskeasta punaruskeaan. Muistuttaa hieman elaskaa. Elaskalla on kuitenkin pyöreä pyrstöevä. Elaska on lisäksi syvien vesien kala, joka elää pääasiassa yli 30 metrin syvyydessä.

Samannäköiset lajit: elaska, teisti.

Teistit (Pholidae)

Meri- ja murtoveden kaloja. Suomessa yksi laji.

Teisti (Pholis gunnellus) – teistefisk, butterfish

Teisti (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Teisti (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Koko 15 – 25 cm. Teistillä on kapea, pitkulainen vartalo. Sillä on pieni pää, joka on vartalon korkeutta matalampi. Vatsaevät ovat pienet, selkäevä alkaa niskasta ja ylettyy pyrstöön saakka. Peräevä on noin puolet  selkäevän pituudesta. Selkäevässä on 9 – 13 mustaa täplää. Kala muistuttaa hieman kivinilkkaa, mutta lajit erottuvat toisistaan teistin erillisen pyrstöevän ja selkäevässä olevien täplien avulla. Yleisväriltään teisti on kellertävän vaaleanruskea. Teisti on matalien vesien kala ja sen voi tavata rakkolevävyöhykkeessä. Samannäköiset lajit: elaska, kivinilkka.

Merineulat (Sygnathidae)

Suomen rannikolla elää kaksi merineulalajia: silo- ja särmäneula. Lajit ovat sukua valtamerissä eläville merihevosille. Merineulat ovat kapeita, neulamaisia kaloja, jotka piilottelevat rantakasvillisuuden seassa. Meillä tavattavien lajien väritys vaihtelee  vihertävän ruskeasta tumman ruskeaan. Kaloja ei voi sekoittaa muihin kaloihin erikoisen ulkonäkönsä takia.

Särmäneula (Sygnathus typhle) – kantnål, deep-snouted pipefish

Siloneula (Nerophis ophidion) – mindre havsnål, straight-nosed pipefish

Särmäneula (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Särmäneula (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Siloneula (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Siloneula (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Särmäneula on siloneulaa kalamaisempi. Särmäneulalla on sekä pyrstö-, rinta- että selkäevä, siloneulalta pyrstö- ja rintaevät puuttuvat. Särmäneula on siloneulaa pitempi ja sillä on selvemmin erottuva kuono. Särmäneula on myös siloneulaa selvästi tukevampi. Särmäneula on siloneulaa hieman lyhyempi, noin 15 -20 cm pitkä. Siloneulalla on pituutta 15 – 25 cm.

Piikkikalat (Gasterosteidae)

Suomen rannikolla tavataan kolme piikkikalalajia: kolmi- ja kymmenpiikki, sekä vaskikala. Lohjajärvessä elää myös Porlan kalanviljelylaitoksesta karannut viisipiikki; laji tuli Pohjois-Amerikasta pikkubassin poikasten mukana. Kolmipiikki ja vaskikala elävät murtovedessä, mutta kymmenpiikki on myös yleinen sisävesikala. Piikkikaloille tunnusomaisia ovat selän kovat piikit, joiden lukumäärän perusteella lajit voidaan määrittää. Kaikki lajit elävät rantavedessä kasvillisuuden joukossa.

Kolmipiikki (Gasterosteus aculeatus) – storspigg, three-spined stickleback.

Kolmipiikki (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Kolmipiikki (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Kalalla on kaksi selvästi erottuvaa selkäpiikkiä. Väriltään kala on hopeanhohtoinen. Kolmipiikki on parvikala, jonka pituus on 4 -7 cm.

Samannäköiset lajit: kymmenpiikki

Kymmenpiikki (Pungitius pungitius) – småspigg, nine-spined stickleback

Kymmenpiikki (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Kymmenpiikki (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Selvästi sirompi ja pitkänomaisempi kuin kolmipiikki. Kymmenpiikki on myös kolmipiikkiä pienempi, vain 3 – 6 cm mittainen. Nuorena kalan väritys on hopeanhohtoinen, mutta muuttuu iän karttuessa ruskeaksi. Kuten nimestäkin voi päätellä piikkejä on enemmän kuin kolmipiikillä (7 – 12). Kymmenpiikki ei ole samassa määrin parvikala kuin kolmipiikki.

Samannäköiset lajit: kolmipiikki.

Vaskikala (Spinachia spinachia) – tångspigg, fifteen-spined stickleback

Vaskikala (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Vaskikala (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Vaskikala on suurin piikkikaloista ja kasvaa 10 – 15 cm pituiseksi. Kala on muodoltaan sirompi kuin kymmenpiikki. Vaskikalalle on tunnusomaista pitkä ja hoikka pyrstönvarsi. Myös kuono on pitkähkö. Kalan on selkäpuolen väritys vaihtelee oliivin vihreästä ruskeaan. Vatsa on messinginkeltainen. Kalalla on pieniä selkäpiikkejä noin 15. Vaskikala rakentaa pallomaisen  pesänsä kasvillisuuden joukkoon alkukesästä.

Simput (Cottidae)

Suomen kalalajistoon kuuluu 5 simppulajia, joista 4 elää murtovedessä. Simput ovat leveä- ja litteäpäisiä, isosuisia, pohjalla eläviä kaloja. Simpuilla on kaksi selkäevää sekä suuret voimakkaat rintaevät. Väriltään simput ovat ruskean marmoroituja. Lajien määrittämisessä keskitytään usein pään kyhmyihin ja piikkeihin sekä vatsaeviin.

Kivisimppu (Cottus gobio) – stensimpa, bullhead

Kivisimppu (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Kivisimppu (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Kivisimpulla on nuijan muotoinen vartalo ja leveä pää. Kiduskannessa on voimakas käyränmuotoinen piikki. Pää on sileämpi kuin muilla simpuilla. Yleisväriltään kivisimppu on vaaleanruskea ja siinä on tummanruskeita läikkiä. Pituutta kalalla on 6 – 9 cm. Piikkisimpusta kivisimpun erottavat yksinväriset vatsaevät, jotka piikkisimpulla ovat värilliset. Kivisimppua tavataan rantavesissä sora- ja kivipohjilla.

Samankaltaisia lajeja: piikkisimppu, kirjoeväsimppu, härkäsimppu, isosimppu.

Piikkisimppu (Taurulus bubalis) – oxsimpa, sea scorpion

Piikkisimppu (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Piikkisimppu (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Piikkisimpulla on etukiduskannessa voimakas piikki, joka ulottuu selvästi taaemmas kuin takakiduskansi. Kalan päälaella on myös taaksepäin suuntautuvia piikkejä. Koko 10 – 15 cm. Yleisväriltään simppu on ruskea, joskus vihertävä. Piikkisimppu on merikala ja elää levävyöhykkeen alla kivisillä pohjilla.

Samankaltaisia lajeja: kivisimppu, kirjoeväsimppu, härkäsimppu, isosimppu.

Härkäsimppu (Myoxocephalus quadricornis) – hornsimpa, four-horned sculpin

Härkäsimppu (Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Härkäsimppu ( Kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Härkäsimpulla pyrstön varsi on huomattavasti kapeampi kuin muilla simpuilla. Simpulla on päälaellaan 4 kyhmyä (quadricornis = nelisarvinen) ja etukiduskannessa on useita piikkejä. Koko 20 – 25 cm.

Samankaltaisia lajeja: piikkisimppu, kirjoeväsimppu, kivisimppu, isosimppu.

Isosimppu (Myoxocephalus scorpius) – rötsimpa, bull-rout

Isosimppu (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Isosimppu (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Päälaella ja kuonossa on useita taaksepäin suuntautuvia piikkejä. Etukiduskannen kaksi piikkiparia eivät ulotu, kuten piikkisimpulla, kiduskannen piikkiä taaemmaksi. Väriltään simppu on tummanruskean kirjava. Etummainen selkäevä on tummanruskea, taaempi taas juovikas. Kooltaan simppu on 20 – 30 cm.

Samankaltaisia lajeja: piikkisimppu, kirjoeväsimppu, härkäsimppu, kivisimppu.

Kirjoeväsimppu (Cottus poecilopus)

Makean veden laji. Kirjoeväsimpun vatsaevät ovat muista simpuista poiketen raidallisen kirjavat ja sisin eväruoto on selvästi muita lyhyempi. Härkäsimpulla kiduskannen kalvon poimu on keskeltä kiinni ja pyrstönvarsi pitempi ja hoikempi kuin kirjoeväsimpulla.

Samankaltaisia lajeja: kivisimppu, isosimppu, härkäsimppu, piikkimppu.

Imukalat (Cyclopteridae)

Imukalojen vatsaevät ovat muuttuneet imukupiksi, jolla kalat voivat kiinnittyä myös sileisiin pintoihin. Suomessa tavataan kaksi imukalalajia: imukala ja rasvakala. Molemmat lajit  elävät kivikkopohjilla.

Rasvakala (Cyclopterus lumpus) –  sjurygg, lumpsucker

Rasvakala (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Rasvakala (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Rasvakala on melko pienikokoinen (12 – 15 cm) ja pyöreä, kömpelön näköinen kala. Kyljessä on kaksi kyhmyriviä. Kalan väritys vaihtelee vihertävän ruskeasta ruskeaan. Koiras saattaa kutuaikana olla kokonaan punainen. Pää on korkea ja leveä.

Imukala (Liparis liparis) – ringbuk, sea snail

Imukala (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Imukala (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Imukala on solakampi kuin rasvakala. Selkä ja peräevät ovat pitkiä ja rintaevä kookas. Yleisväriltään kala on tummanruskean kirjava. Pituus 8 – 14 cm.

Tokot (Gobiidae)

Tokot ovat pienikokoisia pohjassa tai pohjan lähettyvillä eläviä merikaloja. Suomessa tavataan neljä tokkolajia: musta-, hieta-, lieju- ja seitsenruototokko. Tokkojen tunnusmerkkejä ovat tylppä kuono, kohollaan olevat silmät, kaksi selkäevää, sekä yhteenkasvaneet vatsaevät.

Mustatokko (Gobius niger) – svart smörbult, black goby

Mustatokko (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Mustatokko (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Mustatokko on suurin (6 – 7 cm) ja tummin Suomessa tavattavista tokoista. Kala on yleisväriltään tummanruskea. Selkäevät ovat niin lähellä toisiaan, että koskettavat tyvestä toisiaan. Mustatokko elää rakkolevävyöhykkeen alimmissa osissa. Sitä tavataan myös pehmeillä pohjilla.

Samannäköiset lajit: muut tokot.

Hietatokko (Pomatoschistus minutus) – sandstubb, sand goby

Hietatokko (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Hietatokko (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Hietatokko on 4 – 5 cm mittainen kala. Yleisväritys on kellertävä. Kyljessä on  ruskeita täpliä. Selkäevät ovat selvästi erilliset ja pyrstöevän tyvessä on tumma täplä. Yleinen matalilla hiekkapohjaisilla alueilla.

Liejutokko (Pomatoschistus microps) – lerstubb, common goby

Seitsenruototokko (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Liejuotokko (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Hyvin samannäköinen kala kuin hietatokko. Hietatokkoa hieman pienikokoisempi, 3 – 5 cm. Varma tunnistus voidaan tehdä vain mikroskoopin avulla.  Esiintyy hietatokon tapaan hiekkapohjilla.

Seitsenruototokko (Gobiusculus flavescens) – sjustrålig smörbult, two-spotted goby

Pituus 4 – 6 cm. Ensimmäisessä selkäevässä seitsemän ruotoa (muilla tokoilla tavallisesti 6). Värikäs, vaaleita läiskiä niskassa ja selässä. Pyrstön tyvessä on tumma täplä. Elää pienissä parvissa rakkolevän joukossa, ui välivedessä Harvinaisin Suomessa tavattavista tokkolajeista. Värikäs ja hieno kala!

Mustatäplätokko (Neogobius melanostomus)

Mustaltamereltä ja Kaspianmereltä peräisin oleva vieraslaji. Mustatäplätokon toisen selkäevän takaosassa on musta täplä, mikä puuttuu muilta tokoilta. Mustatäplätokon pohjaväri on yleensä vaalea, mutta kyljissä ja selässä on tummempia täpliä tai laikkuja. Sen kasvuvauhti on kaksinkertainen esimerkiksi mustatokkoon verrattuna ja voi kasvaa jopa 25 cm kokoiseksi. Mustatäplätokkoa tavattiin Puolan rannikolla 1990-luvun alkupuolella, josta se on ehkä levittäytynyt Suomen rannikolle. Ensimmäinen virallinen havainto Suomesta on vuodelta 2005, mutta mahdollisesti Jurmon alueella tavattiin kuollut yksilö jo vuonna 2002. Laji on aggressiivinen kilpailija ja voi yleistyessään aiheuttaa alkuperäisten kalalajien vähenemisen ravinto- ja elintilakilpailun seurauksena. Keski-Euroopan joillakin joki- ja rannikkoalueilla se on yleistynyt valtalajiksi.

Lohet (Salmonidae)

Lohien heimoon (Salmonidae) kuuluu Suomen alkuperäisestä kalastosta lohi, taimen, siika, nieriä, muikku ja harjus. Lohikalojen tyypillinen tuntomerkki on selkäevän takana lähellä pyrstöä oleva rasvaevä. Lohikalojen lähimpiä sukulaisia ovat samoin rasvaevälliset kuorekalat.

Lohi (Salmo salar – lax, salmon) 

Lohi (kuva: N. Nappu).

Lohi (kuva: N. Nappu).

Lohi on vaelluskala, merilohi tekee merivaelluksen ja kutee mereen laskevissa joissa. Lohi on ruumiinrakenteeltaan solakka ja sulavalinjainen. Pyrstön tyvi on kapea. Lohen yläleuka ulottuu silmän takareunan kohdalle. Kitalaessa sijaitsevan vannasluun etupää on lähes hampaaton. Rasvaevän ja kylkiviivan välisessä suomurivissä on 11–15 suomua, tavallisesti 12-14.

Meritaimen (Salmo trutta m. trutta – havsöring, sea trout)

Taimen (kuva: N. Nappu).

Taimen (kuva: N. Nappu).

Äärimmäisen uhanalainen meritaimen muistuttaa hyvin paljon lohta. Taimenella on yleensä lohta runsaammin täplitystä kylkiviivan alapuolella. Sen pyrstön varsi on tavallisesti tanakka, korkea ja tasapaksu. Lohella se on hoikka ja taaksepäin kapeneva, joten siitä saa tarvittaessa varsin hyvän otteen. Isolla taimenella pyrstöevä on lähes loveton ja suora, lohen pyrstössä on useimmiten selvä lovi. Lohi on yleensä kirkasvärisempi kuin taimen ja sen suomut ovat taimenen suomuja suuremmat. Myös taimenen suu on hieman suurempi kuin lohen, joten taimenen yläleuka ulottuu silmän taakse.  Taimenella on rasvaevän ja kylkiviivan välisessä suomurivissä  suomuja 14-19, tavallisesti 16.

Siika (Coregonus lavaretus) – sik, whitefish

Siika (kuva: N. Nappu).

Siika (kuva: N. Nappu).

Lohikalojen lahkoon kuuluva siikaa tavataan koko maasta, sisävesistä ja merialueilta. Siika on hopeanhohtoinen parvikala.  Laji on erittäin monimuotoinen, ulkonäkö ja käyttäytyminen vaihtelee paljon. Yhteistä eri siikamuodoille on sukkulamainen, virtaviivainen ruumis, lohien heimolle ominainen rasvaevä ja alaleukaa pidempi yläleuka. Alaleukaa pidempi yläleuka erottaa siian samannäköisistä muikusta ja peledsiiasta (istutettu laji). Koko tavallisesti 0,1–1,5 kg ja 15–55 cm. Koko ja kasvu vaihtelevat huomattavasti eri muodoilla. Siian eri muodot katsotaan kuuluvan samaan lajiin. Niiden erottaminen toisistaan tapahtuu ensimmäisen kiduskaaren siivilähampaiden lukumäärän perusteella: pohjasiika (18 – 22 hammasta), karisiika (24 – 28), vaellussiika (28 – 32), järvisiika (40 – 45) ja planktonsiika (41 – 56).

Samannäköiset lajit: muikku, peledsiika

Kuoreet (Osmeridae)

Kuore (Osmerus eperlanus) – nors, European smelt

Kuore eli norssi (kuva: N. Nappu).

Kuore eli norssi (kuva: N. Nappu).

Kuore eli norssi on pienehkö sisä- ja murtovesien kala, joka kuuluu lohikaloja muistuttavien kuorekalojen lahkoon. Paino tavallisesti 10–100 g, enintään noin 300 g. Pituus sisävesialueilla 7–12 cm, merialueilla 15–30 cm. Kuore on läpikuultava, vihertävän kellertävä ja kyljistään pienisuomuinen, hopeanhohtoinen kala, jolla on suuri, terävähampainen suu ja lohikalojen tapaan rasvaevä selkäpuolella lähellä pyrstöä. Suomut ovat helposti irtoavia. Kuoreen alaleuka on selkeästi pitempi kuin yläleuka. Sen kylkiviiva päättyy rintaevän etupuolelle. Kuore tuoksuu voimakkaasti tuoreelle kurkulle.

Samankaltaiset lajit: nuori kuha.

Sillit (Clupeidae)

Silakka (Clupea harengus membras) – sill, Baltic herring

Silakka (kuva: N. Nappu).

Silakka (kuva: N. Nappu).

Silakka eli haili on Itämeressä elävä sillin alalaji. Silliin verrattuna silakka on pienempi ja vähärasvaisempi. Silakan vatsaevät ovat selkäevän etureunaa taempana. Silakka on tavallisesti 14–18 cm pitkä, joskus jopa 30–35 cm. Normaalikokoinen silakka painaa 30–100 grammaa. Ei kylkiviivaa!

Samankaltaiset lajit: salakka, muikku ja kilohaili.

Kilohaili (Sprattus sprattus vassbuk, sprat

Kilohaili (kuva: N. Nappu).

Kilohaili (kuva: N. Nappu).

Kilohailin selkäevän etureuna on vatsaevien tasolla, kun silakalla vatsaevät ovat selkäevän etureunaa taempana. Kilohailin vatsapuolella on teräviä talkasuomuja. Kilohailin silmät ovat suhteessa pienemmät kuin silakalla. Ei kylkiviivaa!

Samankaltaiset lajit: salakka, muikku ja silli.

Hauet (Esocidae)

Hauki (Esox lucius) – gädda, pike

Hauki (kuva: N. Nappu).

Hauki (kuva: N. Nappu).

Hauki on suurimpia kalojamme ja sitä on vaikea sekoittaa muihin lajeihin. Hauella on suuri krokotiilimainen suu, jossa on paljon hampaita. Alaleuka on yläleukaa pitempi. Hauen kyljet ovat vihreät, niissä on runsaasti vaaleita tai kellertäviä täpliä. Vatsa on vaalea ja selkä lähes musta. Maailmanlaajuisesti hauki on yleisin sisävesikala. Meillä haukea esiintyy murtovedessä ja makeissa vesissä aivan pohjoisimpia tunturijärviä lukuunottamatta. Suurin suomessa kalastettu hauki painoin 18,8 kg.

Kampelat (Scophtalmidae ja Pleuronectidae)

Kampelat ovat meren pohjalla eläviä kaloja. Suomessa tavataan kaksi kampelalajia – kampela ja piikkikampela. Lajien esiintymisen välillä on suuria alueellisia eroja. Kampelat ovat joko vasensilmäkampeloita, jolloin silmät ovat vasemmalla kyljellä (piikkikampela) tai oikeasilmäkampeloita (kampela), jolloin poikasen kehittyessä silmät kiertyvät oikealle puolelle.

Piikkikampela (Scophthalmus maximus) – piggvar, turbot

Piikkikampela (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Piikkikampela (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Muodoltaan lähes pyöreä. Silmäpuolella runsaasti piikkejä (puuttuvat kampelalta). Suuaukko suuri. Selkäevä alkaa ennen ylempää silmää. Silmänpuoleinen kylki tummanruskea. Silmät ovat useimmiten vasemmalla kyljellä. Piikkikampela on selvästi kampelaa kookkaampi. Elää hiekka- ja kivipohjilla.

Samannäköiset lajit: kampela

Itämeren kampela (Platichthys solemdali) ja kampela (Platichthys flesus) – flundra, flounder

Kampela (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

Kampela (kuva: A. Hemmi 2000 Kolin 1983 mukaan).

”Itämeren kampela” ja kampela ovat ulkoasultaan identtisiä. Ne ovat juuri eroteltu omiksi lajeikseen, eli ne ovat geneettisesti erilaisia. Itämeren kampelasta tuli täten Itämeren ensimmäinen kotoperäinen eli endeeminen kalalaji. Molemmat kampelat ovat piikkikampelaa soikeampia ja niiden iho on piikitön. Silmät ovat useimmiten oikealla kyljellä. Kampelat elävät hiekka- ja kivipohjilla. Lajit voidaan nykyisellään erottaa vain geneettisin menetelmin, tai tutkimalla niiden munia tai siittiösoluja. Lajit eroavat myös käyttäytymiseltään: uusi laji munii munansa pohjaan, kun taas toinen laji kelluvia munia avomerelle. Lisäksi uusi laji on yleisempi Suomenlahdella, kun taas toisen lajin esiintyminen painottuu eteläiselle Itämerelle.

Samannäköiset lajit: piikkikampela.

Turskat (Gadidae)

Turska (Gadus morhua) – torsk, cod

Turska (kuva: Niko Nappu).

Turska (kuva: Niko Nappu).

Isopäinen, pullea ja suurisuinen kala, jota ei voi sekoittaa muihin kaloihimme. Turskalla on kolme selkäevää ja kaksi peräevää. Yläleuka on alaleukaa pidempi ja alaleuan alla on viiksisäie (turskan ”parta”). Pyrstöevä on lähes suorapäinen. Vaalea kylkiviiva kaartuu ylöspäin. Turskan lisääntymisen onnistuminen edellyttää vähintään 10-11 promillen suolapitoisuutta, sillä sitä alhaisemmassa pitoisuudessa hedelmöittyneet mätimunat vajoavat pohjaan ja kuolevat. Lisääntyminen vaatii myös hyvät happiolot, mistä syystä turskan lisääntymisen onnistuminen rannikollamme onnistuu vain suuren suolapulssin tuodessa suolaisempaa ja hapekkaampaa vettä Tanskan salmien kautta; epäedulliset suolapitoisuus- ja happiolot Itämeressä rajoittavat nykyisin siis turskan lisääntymistä.

Levät

Levät ovat alkeellisia itiökasveja. Levä on periaatteessa eliö, jonka solun sisältä tavataan klorofylli-a:ta, mutta joka ei ole sammal, sanikkainen eikä siemenkasvi. Leviin kuuluu monia erilaisia ryhmiä, kuten planktonlevät, rihmalevät ja valtamerien suurikokoiset ruskolevät. Osa hyvin alkeellisista eliöistä voidaan kuitenkin lukea kuuluvaksi sekä leviin että alkeellisiin eläimiin.

Levillä ei ole erillistä vartta ja lehtiä, kuten esimerkiksi siemenkasveilla. Levän yhteyttävästä osasta käytetään nimitystä sekovarsi. Sekovarsi voi koostua peräkkäisistä soluista muodostuvasta rihmasta (esim. ahdinpartalevä) tai se voi olla monikerroksinen (esim. rakkolevä). Juurimainen ritsoidi on tarpeen vain kasvualustaan kiinnittymistä varten. Levät yhteyttävät kaikilla sekovarren osilla. Yhteyttämisessä tarvittavien pigmenttien määrä ja laatu vaihtelee eri leväryhmien, lajien ja ympäröivien olosuhteiden mukaan. Yhteytyspigmentit antavat leville niiden värin: punalevät ovat usein punertavia, ruskolevät ruskean vihertäviä ja viherlevät vihreitä.

Levien tunnistaminen

Viherlevät (Chlorophyceae)

Vyörihmat ja siloviherhius (Ulothrix spp. ja Urospora penicilliformis) – armbandsalger

Vyörihmojen jopa 20 cm pitkät, kirkkaan vihreät rihmat muodostavat vihreän vyöhykkeen vesirajaan keväällä ja alkukesästä, usein myös syksyllä. Yleisin laji on leveävyörihma (Ulothrix zonata). Vyörihmat voi sekoittaa  siloviherhiukseen (Urospora penicilliformis), jonka rihmat ovat kuitenkin lyhempiä (noin 3 cm). Mikroskoopin avulla erottaminen on helppoa, sillä siloviherhiuksen viherhiukkaset eli kloroplastit täyttävät melkein koko solun.

Ahdinpartalevät (Cladophora glomerata, C. rupestris) – grönslick och bergbosting

Vaaleanvihreä viherahdinparta (C. glomerata) on yleisin ja runsain rihmalevävyöhykkeessä tavattavista levälajeista. Sekovarsi on väritykseltään kirkkaan vaaleanvihreä, haarautuu yleensä kahtia, toinen haara säilyy päärankana. Yksivuotinen viherahdinparta aloittaa kasvun keväällä jäiden lähdettyä ja muodostaa nopeasti leveän, vaaleanvihreän vyöhykkeen aivan vesirajan alapuolelle. Jäättömän talven jälkeen rihmat alkavat kasvaa huhti-toukokuussa ja jäätalven jälkeen kallion uurteissa säilyneet rihmojen tyviosat ja lepoitiöt (akineetit) alkavat kasvaa touko-kesäkuussa. Yksilöiden elinikä on lyhyt ja yhden kesän aikana rihmalevävyöhykkeessä ehtii kasvaa monta ahdinpartalevän sukupolvea. Uurteista kasvavat rihmat tulevat rönsymäisiksi valloittaen ympäröivää kalliopintaa, kunnes kasvusto sulkeutuu. Itiöiden vapautuessa alkaa kolonisaatio, joka jatkuu elo-syyskuun vaihteeseen. Vedenpinnan noustessa kolonisaation aikana saattaa syntyä useita päällekkäisiä Cladophora-vyöhykkeitä. Syyskuussa vanhoja keväällä kasvunsa aloittaneita rihmoja tuskin löytää uusien yksilöiden joukosta.

Meriahdinparta (myös kallioahdinparta) (C. rupestris) kasvaa syvemmällä ja sitä voi tavata esimerkiksi rakkolevävyöhykkeestä, jossa se kasvaa usein rakkolevien alla. Sitä voi löytää myös rihmalevävyöhykkeestä varjoisilta kasvupaikoilta. Eroina ahdinpartaan tummempi väri ja erilainen haaromistapa. Osa haarautumiskohdista on viuhkamaisen kolmejakoisia, pääranka ei aina selvä. Meriahdinparta on monivuotinen laji.

Ahdinpallero (Aegagropila linnaei) – getraggsalg

Ahdinpallero on tummanvihreä rihmamainen levä, joka muodostaa kivien pinnoille tupsuja tai irrallaan kasvaessaan isokokoisiakin palloja. Pallojen halkaisija voi olla jopa 10 cm. Levä on makean veden laji ja pohjoisella Perämerellä se on kivikkopohjien valtalaji. Ahdinpallero on monivuotinen laji. Soluseinät ovat paksut, solut ovat alaosistaan kapeampia kuin yläosasta ja solut ovat eri mittaisia rihmojen eri osissa. Rihmojen kärkiosista kasvaa usein ritsoideja, jotka selittävät erikoisen kasvutavan.

Vihersuti (Acrosiphonia arcta) – grönborsting

Havainnekuva vihersudin ja huopasudin haaroittumisesta (kuva: Niko Nappu).

Havainnekuva vihersudin ja huopasudin haaroittumisesta (kuva: Niko Nappu).

Vihersuti on keväällä esiintyvä yksivuotinen viherlevä, joka muodostaa puolipallomaisia kasvustoja kivikko- ja kalliorannoilla. Vapaassa vedessä esiintyessään se on pallomainen. Yksivuotinen huopasuti esiintyy puolestaan kesällä. Se kasvaa usein toisten levien päällä. Molemmat levät muistuttavat viherahdinpartaa, mutta niiden haarautumistapa on erilainen. Vihersudin ja huopasudin haarat lähtevät hieman solujen yläosan alapuolelta kun taas viherahdinparran haarat lähtevät solun yläosasta (katso kuvat lajisivulla). Vihersudin soluissa on mikroskoopilla tarkasteltaessa näkyvissä kaksi tumaa, huopasudilla yksi.

Molemmat lajit lisääntyvät suvullisesti. Niiden silmin näkyvä gametofyyttivaihe on kaksikotinen. Yksilöt tuottavat sukusoluja ja hedelmöityksestä syntyvä suvuton mikroskooppinen sporofyyttivaihe toimii lepomuotona. Sporofyytti tuottaa itiöitä talven aikana, joista muodostuu taas seuraavan kesän näkyvät rihmastot.

Huopasuti (Spongomorpha aeruginosa)

Katso vihersuti.

Suolilevät (Ulva spp.) – tarmalg, sea lettuce

Suolilevä on eräs yleisimmistä levälajeista. Se menestyy erityisesti ravinnerikkailla kasvupaikoilla. Suolilevää voi tavata rihmalevä- ja rakkolevävyöhykkeessä, mutta myös merenrannan kallioaltaissa. Yksilöiden elinikä on yhden kasvukauden mittainen. Suomen rannikolta on tavattu ainakin 11 suolilevälajia. Yleisin laji on isosuolilevä (U. intestinalis). Levän ohuesta, yhden solukerroksen paksuisesta vihreästä sekovarresta muodostuu suolta muistuttava, 10-40 cm pitkä putki, jossa on usein kaasua. Heleänvihreän sekovarren leveys on 1-2 cm, mutta voi myös kapeampi tai huomattavasti leveämpi. Sekovarsi voi olla haaraton, haarautunut tai salaattimainen. Sekovarren sisälle kehittyvät kaasukuplat auttavat levää nousemaan kohti vedenpintaa. Suolilevä muodostaa sysksyllä usein selvän vyöhykkeen vesirajaan, ahdinparran yläpuolelle. Levän itiöt vapautuvat sisäsaaristossa ja kalliolammikoissa kesäkuussa, ulkosaaristossa heinä-elokuun vaihteessa.

Suolilevien keskeiset erotustuntomerkit ovat mikroskooppisia: solujen koko, muoto ja järjestäytyminen, kloroplastin muoto ja sijainti soluissa, sekä pyrenoidien lukumäärä. Joidenkin Ulva-lajien varma tunnistaminen tapahtuu molekyylisystemaattisin menetelmin.

Tötterösalaatti (Monostroma grevillei) – strutsallad

Tötterösalaatti on suolilevän kaltainen, etenkin nuorena. Sekovarsi koostuu vain yhdestä solukerroksesta, ohut ja lehtimäinen. Tötterösalaatin kasvu alkaa pussimaisena sekovartena, joka avautuu repeillen lehtimäiseksi liuskaksi. Levä on yksivuotinen lopputalven ja alkukevään laji ja esiintyy paikoin runsaana jo ennen jäiden lähtöä. Pyöreähköt monikulmaiset solut ovat järjestyneet ryhmiin. Solujen kloroplasteissa on yksi pyrenoidi.

Ruskolevät (Phaeophyceae)

Rakkolevä (Fucus vesiculosus) – blåstång, bladder wrack

Rakkolevä (kuva: A. Hemmi 2000).

Rakkolevä on tärkein pohjoisella Itämerellä tavattava monivuotinen levä. Se muodostaa rannalle vyöhykkeen 0,5-3 metrin syvyyteen. Valtameriolosuhteissa rakkolevä on vuorovesivyöhykkeen laji. Lajin virallinen nimisuositus on rakkohauru, mutta rakkolevänimitystä voi vielä käyttää. Suomenlahdella rakkolevän syvimmät yksilöt löytyvät enimmillään noin 4 metrin syvyydestä, mutta länsirannikolla yksittäisiä pieniä yksilöitä voi löytää jopa yli 10 metrin syvyydestä.

Rakkolevän sekovarsi on 1-1,5 cm leveä ja voi kasvaa jopa yli metrin mittaiseksi. Sekovarsi jakautuu haarakohdissa säännöllisesti kahteen osaan. Sekovarren keskellä on selkeästi havaittava keskisuoni. Yksilöt kiinnittyvät kovalle pinnalle juurimaisten ritsoidien avulla. Suojaisilla kasvupaikoilla sekovarteen kehittyy vesikkeleitä, kaasurakkuloita, jotka auttavat kasvia kohoamaan lähemmäs pintaa. Rakkolevä onkin saanut nimensä näiden rakkuloiden perusteella. Avoimilla kasvupaikoilla veden virtaukset nostavat kasvit riittävän ylös, eikä sekovarteen kehity vesikkeleitä.

Rakkoleväyksilöt ovat joko koiras- tai naaraspuolisia (=yksineuvoisia). Rakkolevä lisääntyy kärkiin kasvavien reseptaakkeleiden avulla. Reseptaakkelit alkavat kehittyä sekovarren kärkiin lisääntymistä edeltävänä kesänä ja ne ovat havaittavissa jo sitä edeltävänä syksynä. Itiöt vapautuvat Suomen rannikolla veteen touko-heinäkuussa. Rakkolevä elää paikasta riippuen 2-7 vuoden ikäiseksi, mutta huomattavasti vanhempia yksilöitä voi myös olla olemassa. Itäiseltä Suomenlahdelta löytyi 2000-luvun alussa syksyllä lisääntyvä muoto. Sen levinneisyydestä ei ole tarkkaa tietoa. Rakkolevän lisääntyminen  vaatii vähintään 3-4 ‰ suolapitoisuuden.

Jouhilevä (Chorda filum) – sudare eller snärjtång, dead man’s rope or sea lace

Jouhilevä (kuva: A. Hemmi 2000).

Tämä yksivuotinen levälaji muistuttaa rakenteeltaan pitkää jouhta tai karvaa. Se saavuttaa sopivalla paikalla jopa parin metrin pituuden. Sekovarren halkaisija on 2-4 mm. Sekovarsi ei haaroitu. Sekovarren pinnalla on tiheä, väritön karvapeite. Irrotessaan levä kelluu pinnalla. Levä kiinnittyy kallionpintaan hieman sekovartta leveämmän ritsoidin avulla. Usein näkee myös simpukan kuoreen tai pieneen kiveen kiinnittyneitä jouhileviä. Sekovarren rakenne on itse asiassa kierteinen. Loppukesästä näkee usein sekovarsia, joissa on kierteisiä paksunnoksia.

Jouhilevä on yksivuotinen. Jouhilevä  on yksivuotinen laji. Se lisääntyy suvuttomasti loppukesästä, jolloin sekovarren pinnan itiöpesäkkeet luovuttavat itiöt veteen. Itiöt muodostavat mikroskooppisia suvullisia rihmoja (=gametofyytti), jotka talvehtivat tuottavat seuraavana kesänä suvullisesti uusia silmällä nähtäviä jouhilevän sekovarsia (=sporofyytti).

Kultajouhilevä (Halosiphon tomentosus)

Mereinen ja vähälukuinen noin puolen metrin mittainen kultajouhilevä on rakenteeltaan hyvin samanlainen kuin jouhilevä, mutta sen pinta on tyviosia lukuun ottamatta pitkien kullanruskeiden karvojen peittämä.

Lettiruskolevä (Pilayella littoralis) ja Pilviruskolevä (Ectocarpus siliculosus)

Lettiruskolevä ja pilviruskolevä ovat rihmalevä- ja rakkolevävyöhykkeessä kasvavia yksivuotisia rihmaleviä, joiden erottaminen toisistaan maastossa voi olla vaikeaa. Molempien lajien sekovarsi muodostuu yhdestä solurivistä. Lajit erottaa toisistaan mikroskoopilla sekovarren haarautumisen perusteella: lettiruskolevän haarat lähtevät päärangasta säännöllisen vastakkaisesti, pilviruskolevän säännöttömämmin. Toinen hyvä tuntomerkki on itiöpesäkkeiden sijainti ja rakenne: lettiruskolevän unilokulaariset itiöpesäkkeet sijaitsevat keskellä sekovartta. Pilviruskolevän multilokulaariset itiöpesäkkeet sijaitsevat sekovarren haarojen kärjissä.

Rakkoleväntupsu (Elachista fucicola) – tångludd

Rakkolevän tupsu (kuva: A. Hemmi 2000).

Rakkoleväntupsu (kuva: A. Hemmi 2000).

Laji kasvaa Suomen rannikolla lähes yksinomaan rakkolevän pinnalla. Se muodostaa pieniä, 1-3 cm mittaisia tupsuja rakkolevän sekovarren kärkiosiin ja on pisimmillään kesällä. Syksyllä laji on helppo tunnistaa muiden epifyyttisten rihmalevien vähyyden vuoksi pienistä kumpumaisista kasvustoista rakkolevän pinnalla. Tyvilevystä lähtee useita haaromattomia rihmoja, joissa 1 – 2 kertaa leveyttään pitemmät solut ovat peräkkäin, sekä itiöpesäkkeellisiä haarovia rihmoja. Soluissa on useita kiekkomaisia kloroplasteja. Levä talvehtii mikroskooppisen muodon avulla. Keväällä siitä kasvaa makroskooppinen, joka voi tuottaa suvuttomasti itiöitä ja uusia yksilöitä tai suvullisesti sukusoluja, joista kehittyy mikroskooppinen talvehtimismuoto.

Ruskokivitupsu (Sphacelaria arctica) – Ishavstofs

Ruskokivitupsun rihmaa ja itiöpesäkkeitä (kuva: Niko Nappu).

Ruskokivitupsun rihmaa ja itiöpesäkkeitä (kuva: Niko Nappu).

Tämän monivuotisen ruskolevän sekovarsi muodostuu karkeista, 1-5 cm pituisista pensasmaisista tuppaista. Sekovarsi ei painu kasaan, kun sen nostaa ylös vedestä. Levä on väriltään harmaanruskea.  Haarominen sulkamaista, mutta epätasaista. Rihmat koostuvat rinnakkaisista samanpituisista soluista (kuin tiiliä). Kärkisolu on suuri, pyöreäpäinen ja sisältää runsaasti pigmenttiä. Itiöpesäkkeet yleensä yksilokeroisia (unilokulaarisia) ja harvoin monilokeroisia (multilokulaarisia). Lajia tavataan myös rakkolevävyöhykkeessä, mutta runsaimmin punalevävyöhykkeessä, jossa se kasvaa kivien päällä jopa 19 metrin syvyydessä. Sphacellaria-ruskolevä on syvimmällä tavattava makrolevä Suomen rannikolla. Runsaudessa huomattavaia pitkäaikaisvaihteluita.

Leveäpartalevä (Dictyosiphon foeniculaceus) – skäggtång

Leveäpartalevä (kuva: Niko Nappu).

Leveäpartalevä (kuva: Niko Nappu).

Leveäpartalevä on roteva ja paljon haarova ruskolevä, haarat voivat olla vastakkaisia tai ne voivat lähteä vuorottaisesti. Sekovarren pituus voi olla yli 30 cm. Sillä on selkä keskiranka. Laji esiintyy vesirajasta pääsääntöisesti muutaman metrin syvyyteen kesäkuusta syyskuuhun. Se voi muodostaa vyöhykkeen kalliorannoille, mutta usein se kasvaa tiheinä kasvustoina sekä epifyyttinä rakkolevällä. Nuoret yksilöt ovat kellanruskeita, mutta väri tummuu vanhoilla yksilöillä. Mikroskooppisina tuntomerkkeinä pienet pyöreähköt solut, jotka eivät ole järjestyneet selkeästi (vrt. takkulevä). Sekovartta peittävät pienet värittömät karvat. Rihmat eivät pääty karvaan. Pieni apikaalisolu.

Pääosin yksivuotinen levä. Makroskooppiset osat ovat sporofyyttejä. Gametofyytit ovat mikroskooppisia ja päästävät sukusolunsa veteen keväällä. Hedelmöittyneistä munasoluista syntyy makroskooppisia sporofyytteejä. Sporofyytti voi satunnaisesti talvehtia.

Takkulevä (Stictyosiphon tortilis)

Hyvin samantapaiset makroskooppiset tuntomerkit ja elinympäristö kuin leveäpartalevällä. Lajia tavataan hieman myöhemmin vuodesta, kuin leveäpartalevää. Mikroskooppiset tuntomerkit ja erotus leveäpartalevästä: neliömäiset järjestyneet solut, haarat päättyvät karvaan.

Punoslevä (Eudesme virescens) – snortång

Punoslevä (kuva: Melina Markkanen, CC BY-SA, alkuperäistä kuvaa muokattu ja pienennetty).

Punoslevä (kuva: Melina Markkanen, CC BY-SA, alkuperäistä kuvaa muokattu ja pienennetty).

Harvalukuinen punoslevä muodostaa nystermäisiä, hyytelömäisiä rihmoja avoimilla ja aallokkoisilla rannoilla. Rihmat ovat verrattain paksuja (1 – 2 mm), mutta katkeavat helposti käsiteltäessä. Sekovarsi koostuu yhteenkietoutuneista rihmoista ja se on kimmoisan liman peittämä, ”villalankamainen”. Punoslevä on yksivuotinen suvuttomasti lisääntyvä kesän laji.

Ruskolaikkulevä (Lithoderma spp. & Pseudolithoderma spp.)

Ruskolaikkulevä (kuva: J. Nichols, Teoksessa Campbell 1984).

Ruskolaikkulevä (kuva: J. Nichols, Teoksessa Campbell 1984).

Lajit muodostavat oranssinruskeita, kalvomaisia kasvustoja kivien pinnalle rihmalevä-, sinilevä- ja rakkolevävyöhykkeessä. Lajeja erittäin vaikea erottaa toisistaan.

Punalevät (Rhodophyceae)

Haarukkalevä (Furcellaria lumbricalis) – kräkel eller klyving

Haarukkalevä (kuva: A. Hemmi 2000).

Haarukkalevä (kuva: A. Hemmi 2000).

Haarukkalevä on ruskea tai tummanpunaisenruskea, melko kookas monivuotinen punalevä, joka muodostaa usein pallomaisen kasvuston rakkolevän alla kasvaessaan. Hyvissä valaistusolosuhteissa sekovarren väri voi olla vihertävä. Levän tunnistaa ohuesta, kahteen tai kolmeen osaan jakautuvasta sekovarresta, joka kasvaa 5-10 cm mittaiseksi. Sekovarren kärki kapenee teräväksi piikiksi. Loppukesällä osaan kärjistä muodostuu paksunnoksia, itiöpesäkkeitä. Lajia tavataan punalevävyöhykkeestä, mutta se viihtyy myös rakkolevävyöhykkeessä varjoisilla kasvupaikoilla. Matalassa vedessä laji haaroo enemmän, mutta syvällä se ei haaro juuri lainkaan. Haarukkalevää voi löytää jopa 15 metrin alapuolelta. Harvinaisemman valehaarukkalevän (Polyides rotundus) sekovarsi on kumimaisen pehmeä ja sen voi sekoittaa haarukkalevään.

Punahelmilevä ja tummapihtilevä (Ceramium tenuicorne ja Ceramium rubrum) – ullsläke och rödsläke

Punahelmilevä (kuva: A. Hemmi 2000).

Punahelmilevä (kuva: A. Hemmi 2000).

Suomen rannikolla tavataan yleisesti kaksi sukuun kuuluvaa lajia, Ceramium tenuicorne ja C. rubrum. Molemmat lajit tunnistaa helposti sekovartta läheltä tutkittaessa. Sekovarsi on pensasmainen, 5-10 cm mittainen ja sen yksittäiset haarat muodostuvat paljain silmin havaittavasta ’’helminauhasta’’. Lajit erottaa toisistaan sekovarren kärkiä tarkastelemalla. Levien väritys voi vaihdella tumman punaisesta kellertäviin ja oransseihin. Väritykseen voivat vaikuttaa kasvupaikka ja muut ympäröivät olosuhteet, sekä leväyksilön ikä. Lajia voi tavata kaikissa rannan kasvillisuusvyöhykkeissä. Pihtilevät kasvavat kiinnittyneenä pohjaan mutta myös toisten levien ja kasvien päällä epifyytteinä.

Purppuraluulevä ja mustaluulevä (Polysiphonia fibrillosa ja P. fucoides) – florslick och fjäderslick

Luulevien sekovarsi on tiheähaarainen ja hento, pituus 5-15 cm (purppuraluulevä) ja 5-10 cm (mustaluulevä). Väritys vaihtelee punaisen ja tummanpunaisen välillä. Lajien erottaminen vaatii käytännössä mikroskooppia. Lajituntomerkkinä on sekovarren poikkileikkauksen solumäärä (katso kuvat).

Purppuraluulevän hienorihmainen ohut sekovarsi on kirkkaan / violetin punainen, tuuhea, tupsumainen tai pilvimäinen. Sen haarominen on epäsäännöllistä. Laji on alkukesästä haalean värinen ja pigmentoituu voimakkaasti loppukesää kohti. Levällä on neljä luumaista kuorisolua kehässä ydinsolun ympärillä (mikroskoopilla on nähtävissä 2 – 3 solua rinnakkain). Purppuraluulevä esiintyy 2 – 5 metrin syvyydellä, usein haarukkalevän päällyslevänä (epifyyttinä). Laji on yksivuotinen, mutta voi talvehtia. Aloittaa kasvun kesä-heinäkuussa, yleisin myöhäiskesällä, häviää syksyllä.

Mustaluulevän rihmamainen sekovarsi on tummanpunainen, prässättynä lähes musta, melko harvahaarainen. Laji on rotevampi kuin purppuraluulevä, sillä on paksuhko keskiranka,  sekovarsi on luutamainen ja melko jäykkärakenteinen. Levällä on 8 – 16 luumaista kuorisolua kehässä ydinsolun ympärillä (mikroskoopilla nähtävissä useita rinnakkaisia soluja, jotka usein viistossa). Laji kasvaa syvällä 5-12 metrissä, usein haarukkalevän päällyslevänä (epifyyttinä). Laji on monivuotinen.

Ruusulevä (Aglaothamnion roseum) – rosendun

Ruusulevä (kuva: Niko Nappu).

Ruusulevä (kuva: Niko Nappu).

Monivuotisen ruusulevän sekovarsi on helakanpunainen ja hento. Pensasmaisen ja runsashaaraisen sekovarren pituus on 1 – 10 cm. Laji esiintyy 3 – 15 metrin syvyydessä, etenkin puoliavoimilla rannoilla, se on monesti ruskokivitupsun päällyslevänä eli epifyyttinä. Sekovarsi koostuu peräkkäisistä soluista, jotka ovat usein ylöspäin pullistuneita, solujen pituus on 2 – 5 kertainen leveyteen nähden. Soluissa näkyy useita tumia mikroskoopilla. Lajin tyypillisen värin aiheuttaa phycourobiliini, jonka avulla levä pystyy hyödyntämään valoa erittäin tehokkaasti. Laji on luokiteltu silmälläpidettäväksi (NT).

Huiskupunalevä (Rhodomela confervoides) – rödris

Monivuotinen huiskupunalevä on epäsäännöllisesti haarova rihmamainen punalevä, joka kasvaa jopa 20 cm pituiseksi. Puskan ulkonäkö vaihtelee suuresti vuodenajan mukaan, etenkin talvella se on melko vaatimattoman näköinen. Levällä on selkeästi erottuva päävarsi ja leväpuska on tanakka jopa vedestä nostettaessa. Sekovarren pintaa peittävät epäsäännöllisesti asettuneet kuorisolut, jotka puuttuvat kuitenkin haarojen kärjistä. Haarojen kärjissä on etenkin keväällä nähtävissä ohuita ja värittömiä ”karvoja” (katso lajisuvun kuvat). Sekovarren poikkileikkausta mikroskoopilla tarkasteltaessa voidaan havaita sen keskiakselin olevan kuuden solun ympäröimä. Huiskupunalevä kasvaa runsaimmillaan hieman syvemmällä, noin 5 –  15 metrin syvyysalueella, mutta sitä löytää myös rakkolevän päällyslevänä eli epifyyttinä.

Liuskapunalevä ja röyhelöpunalevä (Coccotylus truncatus ja Phyllophora pseudoceranoides)

Sekovarsi on tyveltä melko kapea ja levenee lehtimäiseksi edettäessä kohti kärkeä. Kasvupaikka vaikuttaa paljon levien ulkonäköön. Yksilöiden väritys voi vaihdella tummanpunaisesta ruskeaan tai lähes mustaan. Sekovarsi kasvaa jopa 5 cm mittaiseksi. Lajien tunnistaminen on usein vaikeaa (jopa mikroskoopilla). Yksilöt ovat alhaisen suolapitoisuuden takia pienikokoisia ja niiden piirteet vähemmän selkeitä kuin valtameressä. Molemmat levät ovat monivuotisia. Tavataan punalevävyöhykkeessä ja joskus rakkolevävyöhykkeessä rakkolevän alla.

Selvimmillään liuskapunalevän kärkiosat ovat kiila- tai kielimäisiä. Röyhelöpunalevällä kärkiosat ovat usein sinertävät ja viuhkamaisen haaraiset. Liuskapunalevä esiintyy tyypillisesti rakkolevävyöhykkeessä. Röyhelöpunalevä taas esiintyy syvemmällä, jopa 15 metriin asti, usein sinisimpukoiden seassa. Molemmat lajit lisääntyvät ainoastaan suvuttomasti Itämerellä. Liuskapunalevältä puuttuu myös suvuton tetrasporofyyttivaihe.

Laikkupunalevä, punanukat ja samettipunalevät (Hildenbrandia rubra, Audouinella, Rhodocorton)

Ruskolaikkulevä (kuva: J. Nichols, Teoksessa Campbell 1984).

Punainen nukkamainen levä (kuva: J. Nichols, Teoksessa Campbell 1984).

Lajit muodostavat tummanpunaisia, kalvomaisia kasvustoja kivien pinnalle kaikissa merenrannan kasvillisuusvyöhykkeissä.

Vesikasvit

Vesikasvit ovat sopeutuneet kasvamaan vedessä. Monien upoksissa kasvavien kasvien varresta ja lehdistä puuttuu lähes kokonaan tukisolukko, joka auttaa kuivalla maalla kasvavia kasveja pysyttelemään kohoasennossa. Eri kasvinosissa voi olla myös kelluttavia rakenteita, jotka nostavat kasvia lähemmäs pintaa, valoa kohti. Vesikasvit ottavat ravinteita vedestä, mutta myös juurilla pohjasta.

Suurin osa vesikasveista kasvattaa kukintonsa vedenpinnan yläpuolelle, jossa se on hyönteisten ja tuulen pölytettävissä. Osa lajeista, kuten esimerkiksi hapsikat ja haurat, kukkii vedenpinnan alapuolella, jolloin myös hedelmöitys tapahtuu veden alla. Veden alla kukkivien kasvien kukat ovat hyvin vaatimattomat, koska niiden ei tarvitse houkutella pölyttäjiä.

Vesikasvien tunnistaminen

Meriajokas (Zostera marina) – bandtång, common eelgrass

Meriajokas (kuva: M. Dernjatin 2000).

Meriajokas (kuva: M. Dernjatin 2000).

Meriajokas on ainoa Suomen rannikolla tavattava varsinainen mereinen vesikasvi. Sitä tavataan pieniä kasvustoja Porin ja Helsingin välisellä merialueella. Yksilöt ovat monivuotisia, 20-100 cm pitkiä. Meriajokkaan juurakko on suikertava. Lehdet ovat tupellisia, 2-4 mm leveitä, velttoja ja pyöreäkärkisiä. Lehdessä on 3-9 suonta. Meriajokkaan kukinto on kasvulehteä muistuttavan tukilehden tupen suojassa. Lajin lisääntyminen on Suomessa suvutonta, eikä hedelmiä kehity.

Hapsikat (Ruppia) – hårnating och skruvnating

Hapsikat ovat hentoja, murtovedessä viihtyviä uposkasveja. Kasvien juurakko on suikertava ja lehdet kapeat. Lehden tyvellä on tuppi. Kukinto on tähkämäinen, hedelmä pähkylä. Suomen rannikolla tavataan kaksi hapsikkalajia: merihapsikka (R. maritima) ja kiertohapsikka (R. cirrhosa). Merihapsikka on kiertohapsikkaa pienikokoisempi ja sen varsi on väriltään vaaleanvihreä. Kiertohapsikan hedelmäperät ovat korkkiruuvikierteiset, merihapsikan lyhyet ja kaarevat.

Sätkimet (Ranunculus)

Merisätkin (Ranunculus baudotii) – vitstjälksranunkel

Merisätkin (kuva: A. Hemmi 2000).

Merisätkin (kuva: A. Hemmi 2000).

Sätkimet ovat leinikkien sukuun kuuluva kasviryhmä. Kasvit ovat valkokukkaisia ja niillä ainakin rihmamaisia uposlehtiä. Merisätkin kasvaa yleensä kovapohjaisilla ja aallokkoisilla rannoilla. Varsi on 10-400 cm pitkä, paksu ja vaaleankellertävä. Uposlehdet ovat sinertäviä, harvaliuskaisia ja jäykähköjä. Uposlehdet eivät mene suppuun vedestä nostettaessa. Kelluslehtiä tavataan vain makeutuvissa murtovesilätäköissä ja hyvin suojaisissa poukamissa. Kukat sijaitsevat vedenpinnan yläpuolella.

Hentosätkin (Ranunculus confervoides) – hårranunkel

Pyörösätkin (Ranunculus circinnatus) – hjulranunkel

Ärviät (Myriophyllum) – slingor

Tähkä-ärviä (kuva: A. Hemmi 2000).

Tähkä-ärviä (kuva: A. Hemmi 2000).

Ärviät ovat monivuotisia uposkasveja. Lehdet ovat hienoliuskaiset ja lähtevät varresta säteittäisesti. Tähkämäinen kukinto nousee vedenpinnan yläpuolelle. Ärviät leviävät siementen lisäksi myös talvehtimissilmujen ja varrenkappaleiden avulla.

Murtovedessä tavataan kolme ärviälajia: tähkä-ärviä (M. spicatum), kiehkuraärviä (M. verticillatum) ja kalvasärviä (M. sibiricum). Tähkä-ärviän lehdet ovat jäykemmät kuin kiehkuraärviän lehdet. Tähkä-ärviän versot ovat usein punertavan sävyiset. Kiehkuraärviän väritys on tumman- tai keltaisenvihreä. Kalvasärviän varsi on väritykseltään kalpean keltainen. Tähkä-ärviällä on 4 (5), kiehkuraärviällä 5 (4,6) ja kalvasärviällä 4 (3) lehteä kiehkurassa. Tähkä-ärviä kasvaa avoimilla rannoilla, kiehkura- ja kalvasärviä suojaisissa, rehevissä lahdissa.

Karvalehti (Ceratophyllum demersum) – hornsärv

Karvalehti on suojaisten liejupohjaisten rantojen ja rehevien järvien kasvi, joka kasvaa rannikollamme levinneisyytensä äärirajoilla. Juureton karvalehti on rehevien vesien laji, joka kestää veden samentumista monia muita lajeja paremmin. Lehdet ovat säteittäisesti, 6–8(–10) kiehkuroissa, lähes ruodittomia ja korvakkeettomia, lehtilapa 1–2 kertaa liuskainen, liuskat kapeita, jäykähköjä, ylöspäin kaarevia, selvästi hammaslaitaisia, tummanvihreitä. Karvalehden voi äkkiseltään sekoittaa ärviöihin. Karvalehden kukka on mitättömän näköinen, vihreä ja terälehdetön. Laji kuitenkin kukkii vain harvoin. Sen lisääntyminen tapahtuu uyleensä silmu – tai hankasilmuista. Karvalehti talvehtii muutaman sentin pituisina käpymäisinä versoina.

Vitakasvit (Potamogetonaceae)

Vitakasvit (Potamogeton, Stuckenia, Zannichellia / lapavidat, kaitavidat, haurat). Vitakasvit ovat upos- tai kelluslehtisiä, pitkävartisia vesikasveja. Kukat sijaitsevat vedenpinnan yläpuolella tai vedenpinnassa. Lajit risteytyvät helposti keskenään. Vitakasveja tavataan lähes kaikissa Suomen vesistöissä. Suomessa tavataan yli 20 vitakasvilajia.

Lapavidat (Potamogeton) – nater

Lapavidat ovat upos- tai kelluslehtisiä, pitkävartisia vesikasveja. Kukat sijaitsevat vedenpinnan yläpuolella tai vedenpinnassa. Lajit risteytyvät helposti keskenään. Vitoja tavataan lähes kaikissa Suomen vesistöissä. Suomessa tavataan yhteensä 17 vitalajia, joista ahvenvita, hentovita ja pikkuvita ovat yleisiä murtovedessä.

Ahvenvita (Potamogeton perfoliatus) – ålnate

Ahvenvita (kuva: M. Dernjatin 2000).

Ahvenvita (kuva: M. Dernjatin 2000).

Ahvenvita kasvaa yleisenä myös makeassa vedessä. Yksilöt voivat saavuttaa jopa 2,5 metrin pituuden. Lajilla tavataan vain herttatyvisiä uposlehtiä. Lehdet ovat 2-7 cm pitkiä, tummanvihreitä ja läpikuultavia.

Hentovita (P. pusillus) – spädnate

Hentovita on hyvin hento ja vaaleansävyinen uposkasvi. Varren pituus on 10-50 cm. Lehdet ovat 1-3 cm pitkiä, suippopäisiä ja jäykkiä. Hentovita kasvaa matalassa vedessä.

Pikkuvita (P. berchtoldii) – gropnate

Pikkuvidan lehdet ovat ruodittomia ja velttoja, 2-4 cm pitkiä. Lehtien väritys on ruskehtavan vihreä. Laji kasvaa vähäsuolaisissa merenlahdissa.

Kaitavidat (Stuckenia)

Kaitavidat ovat upos- tai kelluslehtisiä, pitkävartisia vesikasveja. Kukat sijaitsevat vedenpinnan yläpuolella tai vedenpinnassa. Lajit risteytyvät helposti keskenään. Kaitavidoista merivita ja hapsivita ovat yleisiä murtoveden lajeja.

Merivita (S. filiformis) – trådnate

Merividan varsi on 10-50 cm pitkä. Tupelliset lehdet sijaitsevat enimmäkseen kasvin tyviosassa. Lehdet ovat 5-15 cm pitkät, usein jouhimaiset. Merivita kasvaa kovalla pohjalla.

Hapsivita (S. pectinatus) – borstnate

Hapsivita (kuva: A. Hemmi 2000).

Hapsivita (kuva: A. Hemmi 2000).

Hapsivita on 50-150 cm pitkäksi kasvava uposkasvi. Varsi haaroo koko matkaltaan. Lehdet ovat tupelliset, 3-7 cm pitkät ja hyvin kapeat. Hapsivita kasvaa sekä syvässä että matalassa vedessä hiekka- ja liejupohjalla.

Haurat (Zannichellia) – hårsärv och storsärv

Merihaura (kuva: A. Hemmi 2000).

Merihaura (kuva: A. Hemmi 2000).

Haurat ovat vitakasveihin kuuluvia monivuotisia, hentoja uposkasveja. Juurakko on suikertava. Juurakon ja varren joka toinen nivel on haarova, joka toisessa on vain tuppimainen alalehti. Kukat sijaitsevat yksittäin lehtihangoissa. Hedelmä on otakärkinen pähkylä. Suomen rannikolla tavataan kolme hauralajia: merihaura (Z. palustris subsp. repens), otahaura (Z. pedunculata) ja isohaura (Z. major). Lajien tunnistaminen perustuu hedelmän eli pähkylän rakenteeseen. Pähkylät kypsyvät syksyllä, jolloin tunnistaminen on helpompaa.

Järviruoko (Phragmites australis) – vass

Järviruoko (kuva: Martin Cilenšek (Scan from Naše škodljive rastline (1892)) [Public domain], via Wikimedia Commons)

Järviruoko on kookkain Suomessa tavattava heinäkasvi. Se voi tulla jopa neljän metrin mittaiseksi. Järviruoko leviää nopeasti voimakkaan juurakon avulla ja muodostaa sopivalle kasvupaikalle laajan ja tiheän kasvuston. Rehevöityminen edistää järviruo’on leviämistä, koska se kykenee hyödyntämään tehokkaasti vesistöjen kasvavia ravinnepitoisuuksia.

Järviruo’on juurakko on pitkä ja haarova. Korsi on pyöreä, ontto ja haaraton. Lehdet ovat harmaanvihreät, jäykät ja litteät, 1-2 cm leveät. Lehtien reunat ovat hyvin karheat ja ne viiltävät helposti haavoja ihoon. Kukinto on suurikokoinen, karvainen röyhy. Kukinnon väritys on aluksi ruskean sinipunainen, mutta kukkien avautuessa väritys muuttuu hopeanhohtoiseksi.

Merikaisla (Balboschoenus maritimus) – havssäv

Merikaisla kasvaa vesirajassa ja matalassa vedessä koko rannikolla Perämeren aluetta lukuun ottamatta. Merikaislan juurakko on rönsyllinen ja siinä voi olla jopa 1,5 cm paksuja mukuloita. Varsi on 40-100 cm pitkä, kukinnon alta terävän 3-särmäinen. Varsilehdet ulottuvat kukinnon tasalle tai sen yli. Lehtien tyvet ympäröivät tuppina vartta. Lehdet ovat alle yhden senttimetrin levyisiä. Kukinnon tukilehdet ovat kukintoa pidempiä. Kukinnossa on 5-12 tähkää.

Sinikaisla (Scirpus tabernaemontani) – blåsäv

Sinikaisla kasvaa suojaisissa merenlahdissa vesirajasta aina metrin syvyyteen saakka. Sinikaislan juurakko on suikertava. Varsi on liereä ja sisältä hohkainen, noin 0,7-1,5 metriä pitkä. Varsi on väriltään vihertävä tai sinivihreä. Kasvin latva nuokkuu. Kukinnossa on 15-40 tähkää 2-8 tähkän ryhminä. Tähkylöiden suomuissa on runsaasti nystypilkkuja.

Plankton

Plankton eli keijusto on nimitys vesipatsaassa vapaasti esiintyville eliöille. Planktoniin kuuluu niin eläimiä, kasveja kuin bakteerejakin. Kokonsa puolesta planktoneliöstö on kirjavaa; pienimmät sinilevät (siniviherbakteerit) ovat 0,2 mikrometrin luokkaa ja suurimmat planktoneliöt (korvameduusa) ovat useiden kymmnten senttimetrien kokoisia. Holoplantoniin kuuluvien eliöiden koko elinkaari on planktinen, meroplanktisten lajien elinkaaresta vain osa (usein toukkavaihe) elää vapaana vedessä (esimerkiksi merirokon toukka). Alla on kuvattu tyypillisiä Itämeren ranta-alueiden plantonin edustajia.

Sinilevät (Cyanobacteria)

Sinilevät eivät ole nimestään huolimatta leviä vaan yhteyttäviä esitumallisia (bakteerit ja arkeonit). Bakterinkaltaiset sinilevät ovat tuottajia, jotka siis yhteyttävät tuottaen happea. jotkin sinilevät pystyvät sitomaan ilmakehän molekulaarista typpeä siihen erikoistuneiden solujensa (heterosyytit) avulla. Rihmoissa myös kestosoluja (akineetit). Itämeressä elää noin 80 sinilevälajia, joista osa muodostaa ajoittain massaesiintymiä pinnalle soluissa olevien kaasurakkuloiden turvin. Jotkin lajit sisältävät myrkkyjä (maksamyrkky nodulariini, hermomyrkyt mukrokystiinit ja saksitoksiinit).

Aphanizomenon

Aphanizomenon flos-aquae sinilevä (kuva: Niko Nappu).

Aphanizomenon flos-aquae sinilevä (kuva: Niko Nappu).

Useita lajeja. Muodostavat veden pinnalle lauttoja suotuisissa olosuhteissa. Yksittäisiä suoria rihmoja, joissa solut hieman kapenevat kärkeä kohden. Muodostaa tikkumaisia rihmakimppuja, jotka nähtävissä paljain silmin.

Nodularia

Nodularia sinilevä (kuva: Niko Nappu).

Nodularia sinilevä (kuva: Niko Nappu).

Yksittäinen, suora tai kierteinen kapea (8-12 µm) rihma, joka koostuu kiekonmuotoisista soluista, jotka ovat korkeuttaan leveämpiä. Rihma on kuin päällekkäin pinottuja pizzalaatikoita. Kasvullisten solujen lisäksi erilaistumissoluja eli heterokystejä, joissa tapahtuu typensidonta sekä kestosoluja. Heterokystit ovat hieman vaaleampia ja leveämpiä ja ne sijaitsevat rihmassa lähes säännöllisin välimatkoin toisistaan. Kestosolut ovat pallomaisia ja niitä on usein rihmassa useampi peräkkäin. Myrkyllinen (nodulariini). Nodularia-rihma on leveämpi verrattuna muihin syanobakteeririhmoihin.

Dolichospermum

Dolichospermum sinilevä (kuva: Niko Nappu).

Dolichospermum sinilevä (kuva: Niko Nappu).

Aiempi Anabaena-suku on jaettu kahtia; Dolichospermun suvun lajit ovat planktisia (soluissa kaasurakkuloita), Anaebena suvun lajit (soluissa ei kaasurakkuloita) elävät sedimentin päällä vesistöissä tai maaperässä. Helminauhamainen rakenne.

Panssarisiimalevät (Dinophyceae)

Panssarisiimalevät (panssarilevät) eli dinoflagellaatit, ovat lähinnä suolaisessa vedessä esiintyviä yksisoluisia, kaksisiimaisia yhteyttäviä tai toisenvaraisia leviä. Osa panssarilevistä voi tuottaa hermomyrkkyjä, jotka suurina määrinä voivat aiheuttaa kalakuolemia ja simpukoihin kertyessään oireita myös niitä syöville ihmisille (esim. Karlodinium veneficum, Alexandrium ostenfeldii). Panssarilevien massaesiintymät voivat värjätä veden punertavaksi, osalla on kyky tuottaa bioluminesenssia (A. ostenfeldii).

Panssarileviä esiintyy ympäri vuoden, mutta ne ovat erityisen runsaita keväisin jäidenlähdön jälkeen. Keväinen kasviplanktonmaksimi koostuu Itämeressä lähinnä panssari- ja piilevistä.

Heterocapsa triquetra

Heterocapsa triquetra panssari(siima)levä (kuva: Niko Nappu).

Heterocapsa triquetra panssari(siima)levä (kuva: Niko Nappu).

Kuorenpuoliskot muistuttavat pitkulaisia, epäsäännöllisiä kolmioita. Puoliskot ovat epäsymmetrisiä, alaosa on yleensä terävämpi ja kärjestä hieman vino ”tonttulakki”. Lajilla esiintyy muotovaihtelua. Solun pituus voi vaihdella 16-30 µm välillä.

Dinophysis norvegica

Dinophysis_norvegica panssari(siima)levä (kuva: Niko Nappu).

Dinophysis_norvegica panssari(siima)levä (kuva: Niko Nappu).

Solun alaosa kapenee epäsymmetrisesti ja on kulmikas. Tyhjässä panssarissa on nähtävissä karkea huokoskuviointi. Solu on 56-64 µm pitkä ja 39-45 µm leveä.

Piilevät (Bacillariophyta)

Piileviä tavataan lähes kaikenlaisissa ympäristöissä missä vain esiintyy valoa ja kosteutta. Piilevien kuoret voivat säilyä sedimenteissä tunnistuskelpoisina jopa kymmeniä miljoonia vuosia. Piileviä käytetään laajalti vesiympäristöjen tilan seurannassa ja paleolimnologiassa, sillä niitä esiintyy paljon, kuoret säilyvät hyvin ja lyhyen elinkaarensa vuoksi ne reagoivat ympäristönmuutoksiin nopeasti.

Piilevät ovat yksisoluisia, siimattomia ja esiintyvät joko yksittäisinä soluina, yhdyskuntina tai rihmoina. Piilevillä on kestävä, lähinnä piistä koostuva kuori, jonka muoto ja kuviointi ovat tärkeitä lajin määrityksessä. Kuori koostuu kahdesta hieman erikokoisesta kuorenpuoliskosta (”rasia, jossa vakka ja kansi hieman sisäkkäin”). Näitä rasioita voi olla peräkkäin tai solut ovat esiintyä uksittäin (lajista riippuen).

Chaetoceros wighamii

Chaetoceros wighamii piilevä (kuva: Niko Nappu).

Chaetoceros wighamii piilevä (kuva: Niko Nappu).

Esiintyy yleensä ketjumaisina yhdyskuntina, joissa ketjun solujen väliin jää selvät aukot. Solut ovat usein leveyttään lyhyempiä ja solujen päistä hieman koveria, mutta laji on hyvin muunteleva. Päätysolusta lähtevät sukaset ovat ”häränsarvimaiset” eli pullistuvat ensin hieman sivulle päin ja ovat sen jälkeen lähes yhdensuuntaiset. Muut solujen kulmista lähtevät sukaset kaartuvat vinosti sivulle. Solun leveys 7-18 µm. Yleinen kevätkukinnan laji.

Chaetoceros minimus

Chaetoceros minimus piilevä (kuva: Niko Nappu).

Chaetoceros minimus piilevä (kuva: Niko Nappu).

Solu on pieni ja pitkulainen, 4-7 µm leveä ja 15-40 µm pitkä. Solun molemmista päistä lähtee erittäin pitkä sukanen.

Melosira lineata

Melosira lineata piilevä (kuva: Niko Nappu).

Melosira lineata piilevä (kuva: Niko Nappu).

Rantavyöhykkeen piilevä. Ketjumainen yhdyskunta, solut ovat pitkulaiset eli selkeästi leveyttään pidemmät. Solun leveys on 13-22 µm ja pituus 26-50 µm. Kuori on päistään pyöristynyt ja sisäpuolelta hieman aaltomaisesti paksuuntunut, kuin ”lääketabletteja peräkkäin”.

Coscinodiscus granii

Coscinodiscus granii piilevä (kuva: Niko Nappu).

Coscinodiscus granii piilevä (kuva: Niko Nappu).

Suurikokoisia (50-370 µm), kiekkomaisia yksittäissoluja. Päältä päin katsottuna solut näyttävät säännöllisen pyöreiltä. Sivusuunnassa solut ovat kiilamaiset, eli toinen pääty on korkeampi kuin toinen. Kuoren keskiosassa on muutaman suurempikokoisen huokosen muodostama kukanmuotoinen kuvio, josta lähtee säteittäisesti huokosrivejä kuoren reunaa kohden. Loppukesän laji.

Yhtymälevät (Conjugatophyceae)

Yksisoluisia, yleensä yksittäisiä soluja, harvemmin rihmamaisina yhdyskuntina  esiintyviä leviä, joilla on vankka soluseinä. Solu on kaksiosainen, solupuoliskot ovat symmetrisiä, toistensa peilikuvia. Osalla, kuten Staurastrum ja Cosmarium, solupuoliskojen välissä on selvä kannas, joiltain kannas puuttuu (Closterium). Soluseinä on joko sileä ja huokosellinen tai siinä on nystyröitä tai piikkejä.

Staurastrum

Staurastrum yhtymälevä (kuva: Niko Nappu).

Staurastrum yhtymälevä (kuva: Niko Nappu).

Koristelevien lahdoon (Desmidiales) kuuluvilla (lähes kaikilla) Staurastrum-suvun lajeilla solut ovat useampitahoisia; kolmi-, neli- tai monitahoisia. Soluseinässä on yleensä piikkejä tai nystyröitä. Solupuoliskojen välinen keskikurouma on selvästi nähtävissä. Solupuoliskoissa on molemmissa yksi viherhiukkanen, pyrenoidien määrä vaihtelee. Useilla lajeilla solun kärjet ovat pidentyneet kapeiksi ulokkeiksi, jotka päättyvät piikkeihin. Staurastum lajeja voi olla vaikea hahmottaa kolmiulotteisen muotonsa vuoksi (kts. 3D-malli lajisivulla).

Alkueliöt (Protozoa)

Alkueliöt ovat alkeistumallisia eliöitä, jotka eivät kuulu kasveihin, eläimiin tai sieniin. Ominaista elkueliöille on yksittäisenä soluna esiintyminen ja erikoistuneet soluelimet, eivät muodosta kudoksia.

Ebria tripartita

Ebria_tripartita alkueläin (kuva: Niko Nappu).

Ebria tripartita alkueläin (kuva: Niko Nappu).

Yksittäisiä, kaksisiimaisia, pallon tai munan muotoisia värittömiä (elävä näyte) soluja (”dinosauruksen muna”). Soluilla on piistä koostuva sisäinen lokeroinen tukiranka. Solun tukiranka on 31 µm pitkä, 24 µm leveä. Heterotrofi, käyttää panssarileviä ja piileviä ravintonaan.

Äyriäiset (Crustacea)

Merirokko (Amphibalanus improvisus), nauplius-toukka

Merirokon planktinen Nauplius-toukka (kuva: Niko Nappu).

Merirokon planktinen Nauplius-toukka (kuva: Niko Nappu).

Merirokkoäyriäisellä on vapaana elävä planktinen toukkavaihe. Toukat kiinnittyvät kovalle alustalle muutaman viikon aikana heinä-elokuun vaihteessa. Tämä on hyvä ajakohta pestä esimerkiksi veneiden pohjat ennen kovan kalkkikuoren kehittymistä.

Vesikirput (Cladocera)

Kidusjalkaisiin (Brachiopoda) kuuluva äyriäisten alalahko. Lajeja maailmanlaajuisesti noin 400, joista useimmat maikeiden vesien lajeja, vain muutamia meressä eläviä lajeja.

Bosmina

Bosmina suvun vesikirppu (kuva: Niko Nappu).

Bosmina suvun vesikirppu (kuva: Niko Nappu).

Melko pienikokoinen, yleensä 0.4 – 0.6 mm, monenlaisissa vesissä viihtyvä vesikirppusuku, joka on helppo tunnistaa kärsämäisestä ulokkeesta. Suvun taksonomia on edelleen epäselvää ja eri biotoopeissa tavataan erilaisia muotoja lajeista. Pää on pieni ja sen etuosan ensimmäinen antenni on pidentynyt kärsämäiseksi rostrumiksi, jonka tyvessä on tuntokarvoja. Rostrumin ja silmän välissä on tuntosukanen, jonka sijainti vaihtelee lajien välillä. Toiset antennit ovat paksut uintielimet. Ruumiin muoto on pyöreähkö, sivuttain litteä, ja ruumista peittää kaksipuolinen kuori. Useimmilla lajeilla on kuoren taka- ja alareunan kulmassa taaksepäin suuntautuva peräpiikki, eli mukro. Joiltakin lajeilta ja olomuodoilta puuttuu mukro kokonaan. Koiraan ruumis kapenee tasaisesti kärkeä kohti ja selkäpuoli on suora verrattuna naaraan pyöreään selkään. Suolessa ei ole umpipusseja. Bosmina esiintyy ulapalla ja litoraalissa, järvissä, lammissa ja murtovesissä. Itämeressä esiintyvä Bosmina (Eubosmina) coregoni on lämmintä vettä ja valoa suosiva laji, ja esiintyy runsaimpana lähellä pintaa. Maksimitiheydet saavutetaan heinä-syyskuussa viileissä, hapekkaissa olosuhteissa. Suku on euryhaliini ja sietää saliniteetteja 2 – 8.

Evadne

Evadne suvun vesikirppu (kuva: Niko Nappu).

Evadne suvun vesikirppu (kuva: Niko Nappu).

Evadne suvun vesikirput ovat meressä ja murtovedessä esiintyviä eläimiä. Itämeressä yleisempänä Evadne normanni ja runsastuneena tulokkaana E. anonyx. Suvun vesikirpuilla suurehko silmä, joka ei kuitenkaan täytä koko otsaa. Sikiöpussi on muodoltaan kartiomainen, miltei kolmio. Lajit erotetaan toisistaan jalkojen sukasten määrän perusteella. Muotoerot sukupuolten ja eri kehitysvaiheiden erot ovat suuria.

Podon

Podon suvun vesikirppu (kuva: Niko Nappu).

Podon suvun vesikirppu (kuva: Niko Nappu).

Podon intermedius ja P. leuckarti ovat pelagiaalin (ulapan) petovesikirppuja. Lyhyt ja pyöreähkö pää on erillään selkäkilvestä. Iso tumma silmä täyttää melkein koko otsan. Naaraiden sikiökammio on pyöreä. Lajit erotetaan toisistaan raajojen sukasten avulla.

Rataseläimet (Rotatoria)

Rataseläimet ovat  0,15-0,5 mm (150-500 µm) kokoisia kuorellisia tai kuorettomia eläimiä. Ne ovat saaneet nimensä rattaanmallisesta uintielimestään. Tämä rataselin sijaitsee päässä ja siitä alkaa ruoansulatuskanava. Pään lisäksi rataseläinten ruumiinosiin kuuluvat itse ruumis ja jalka, joka puuttuu joiltain lajeilta. Useimmilla lajeilla on kuori eli panssari.

Synchaeta

Synchaeta suvun rataseläin (kuva: Niko Nappu).

Synchaeta suvun rataseläin (kuva: Niko Nappu).

Synchaeta rataseläimet on helppo tunnistaa yläosan kruunumaisesta ripsimuodostelmasta; jäykähköjä karvoja ja piikkejä päällä ja sivuilla lujaa viuhtovat ripsirykelmät. Eläimen alaosassa on usein jalkamainen uloke. Synchaeta suvun rataseläimet ovat kuorettomia (panssarittomia).

Keratella cochlearis

Keratella cochlearis rataseläin (kuva: Niko Nappu).

Keratella cochlearis rataseläin (kuva: Niko Nappu).

Yleinen kuorellinen ratasaeläin Itämeressä, pituus (210-260 µm).

Keratella quadrata

Keratella quadrata rataseläin (kuva: Niko Nappu).

Keratella quadrata rataseläin (kuva: Niko Nappu).

Yleinen kuorellinen ratasaeläin Itämeressä, pituus (220-350 µm). Esiintyminen kesäkuun lopusta syyskuun loppuun.

Keratella cruciformis

Yleinen kuorellinen ratasaeläin Itämeressä, pituus (220-350 µm).

Keratella cruciformis rataseläin (kuva: Niko Nappu).

Yleinen kuorellinen ratasaeläin Itämeressä, pituus (140-170 µm). Takapiikki puuttuu.

Hankajalkaiset (Copepoda)

Planktisilla hankajalkaisilla on sukkulamainen eturuumis (prosoma) ja kapea pyrstö (urosoma), joka koostuu abdomenista ja sukesekkaasta kaksihaaraisesta ”haarukasta” (furca). Pää on sulautunut eturuumiiseen. Hankajalkaisilla on kehityksessään muodonvaihdos. Siinä erotetaan ensin 6 toukkavaihetta (naupliustoukka), joita seuraa 6 kopepodiittivaihetta; kuorenluonnit erottavat nämä vaiheet toisistaan.

Hankajalkaisten alaluokkaan kuuluu kolme planktonissa esiintyvää lahkoa: keijuhankajalkaiset (Calanoida), kyklooppihankajalkaiset (Cycklopoida) ja pohjahankajalkaiset (Harpacticoida). Keijuhankajalkaiset ovat kaikki planktisia ja melkein kaikki lajit mereisiä (sukuja: Acartia, Eurytemora). Kyklooppihankajalkaiset ovat pääasiassa suolattomien vesien eläimiä, rannikkovesissä kuitenkin esimerkiksi Mesocyclops-suvun lajeja. Pohjahankajalkaiset esiintyvät pääasiassa pohjalla (benthos), mutta niitä tavataan satunnaisesti planktonista.

Hankajalkaislahkojen määrityskaava (kuva: Niko Nappu).

Hankajalkaislahkojen määrityskaava (kuva: Niko Nappu).

”Planktonin veljekset” muistipeli

Kirjallisuus


Verkkomateriaali on päivitetty versio Kirsi Kostamo (toim.), Anne Hemmi, Niko Nappu, Heli Toppinen & Mats Westerbom (2004) materiaalista. Sisältöä päivitetään kevään 2018 aikana. Sisävesien osuus pyritään toteuttamaan kesän 2018 aikana. Mikäli huomaat sisällössä korjattavaa tai haluat vaikka omia kuviasi lajisivuille ota yhteyttä niko AT suurisininen PISTE fi. Sivuston verkkoversion valmistumista ovat tukeneet Helsingin yliopiston tutkimusasemat.