Vesiluontokurssi – Itämeri – ekologia

<- Itämeri

Itämeren ekologia

Eliöt ja niiden elinympäristö muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jota kutsutaan eliöyhteisöksi. Jokaisella lajilla on oma paikkansa eliöyhteisössä, jossa se kykenee hyödyntämään parhaiten ympäristön tarjoamia resursseja (esim. ravinto tai suoja- ja lisääntymispaikat).

Käytännössä ei ole mahdollista ymmärtää eliöyhteisöä kokonaisuudessaan edes Itämeren kaltaisen pienen meren kohdalla. Niinpä meren valtava ekosysteemi jaetaan yleensä rajatumpiin osiin, joita on helpompi tarkastella. Meri jaetaan usein ulappa-alueeseen (pelagiaali) ja merenpohjaan (bentos). Tämä jako on järkevää tehdä jo siitäkin syystä, että nämä kaksi aluetta ovat fysikaalisilta olosuhteiltaan hyvin erilaiset. Ulappa-alueen lajisto koostuu vapaassa vedessä elävästä kasvi- ja eläinplanktonista ja näitä syövistä kaloista. Suurin lajilukumäärä tavataan kuitenkin merenpohjan eliöyhteisöistä, joissa elää käytännössä 98 % kaikista Itämerellä tavatuista lajeista.

Ekologista jakoa voidaan edelleen tarkentaa rantavyöhykkeeseen ja syvempien pohjien eliöyhteisöihin. Rantavyöhyke jaetaan pehmeiden ja kovien pohjien, sekä matalien merenlahtien yhteisöihin. Eliöyhteisöiden syntyyn vaikuttavat pohjan laadun lisäksi esimerkiksi rannan avoimuus aallokolle ja veden virtaukset. Jokaisessa elinympäristössä on omat erityislaatuiset piirteensä, jotka määrittävät, mitkä lajit kykenevät siinä elämään.

Pehmeän pohjan yhteisöt

Pehmeän pohjan yhteisö on tyypillinen paikoilla, joiden pohjamateriaali vaihtelee karkean soran ja liejun välillä. Pehmeitä pohjia syntyy, kun meriveden mukana kulkeutuva hienojakoinen aines vajoaa pohjalle ja kerrostuu (sedimentoituu).

Hyvin hienojakoisella pohjalla eliöt kaivautuvat usein pintakerroksen alle. Eläinten ravinto vajoaa ylemmistä vesikerroksista. Pohjalle kerääntyvän aineksen hajotustoimintaan osallistuvat myös bakteerit, yksisoluiset eliöt, joita tavataan erityisen runsaasti liejupohjan pintakerroksessa. Hajotustoiminta vaatii kuitenkin happea ja niinpä voimakkaan hajotustoiminnan seurauksena pohjavesi voi muuttua täysin hapettomaksi. Hapettomissa olosuhteissa tavalliset pohjaeläimet ja bakteerit kuolevat ja vain anaerobiset bakteerit jatkavat hajotustoimintaa.

Liejupohjille tyypillisiä eläimiä ovat liejusimpukka (Macoma balthica), liejukatka (Corophium volutator), valkokatka (Monoporeia affinis), merivalkokatka (Pontoporeia femorata), kilkki (Saduria entomon), okamakkaramato (Halicryptus spinulosus), surviaissääsken toukat ja erilaiset monisukasmadot.

Pohjaeläimiä hyödynnetään paljon tutkittaessa rehevöitymisen ja saastumisen etenemistä. Saastuneilla tai rehevöityneillä alueilla elää hyvin erilainen eliöstö kuin melko puhtailla alueilla.

Kovien pohjien yhteisöt

Alle 15 metrin syvyydessä sijaitsevilla kovilla pohjilla elävät eliöt ovat joutuneet sopeutumaan suuriin vuodenaikaisiin vaihteluihin auringon säteilyn määrässä, lämpötilassa ja suolaisuudessa. Elinympäristön vuotuiset muutokset rajoittavat voimakkaasti lajiston määrää. Myös rannan avoimuus aallokolle vaikuttaa lajistoon. Syvyyden kasvaessa avoimuuden merkitys eliöyhteisön kehityksessä kuitenkin vähenee. Osa lajeista talvehtii rantavyöhykkeessä lepomuotoina (itiöinä, siemeninä, munina), mutta esimerkiksi monet kalat ulappa-alueella, josta ne palaavat kesäksi rantavyöhykkeeseen. Eniten lajeja tavataan kasvukauden aikana.

Koville pohjille kehittyvät eliöyhteisöt jaetaan yleensä neljään tai viiteen vyöhykkeeseen: sinilevävyöhyke, rihmalevävyöhyke, rakkolevävyöhyke, punalevävyöhyke ja sinisimpukkavyöhyke.

Kalliorannan kasvillisuusvyöhykkeet. Sinilevävyöhykkeen alapuolella sijaitsevassa rihmalevävyöhykkeessä kasvaa vain yksivuotisia rihmaleviä. Rakkolevävyöhykkeen eliöstö on kaikkein runsain. Punalevävyöhyke puuttuu nykyään monilta rehevöityneiltä rannoilta( kuva: M. Dernjatin 2000).

Kalliorannan kasvillisuusvyöhykkeet. Sinilevävyöhykkeen alapuolella sijaitsevassa rihmalevävyöhykkeessä kasvaa vain yksivuotisia rihmaleviä. Rakkolevävyöhykkeen eliöstö on kaikkein runsain. Punalevävyöhyke puuttuu nykyään monilta rehevöityneiltä rannoilta( kuva: M. Dernjatin 2000).

Sinilevävyöhyke on kalliorannalla aivan vedenrajassa sijaitseva mustanruskea, liukas leväkerros. Yleisiä lajeja ovat mm. Calothrix scopulorum ja Rivularia atra. Sinilevävyöhykkeessä voi myös kasvaa merimustuaista (Verrucaria maura), mustaa jäkälää. Sinilevävyöhykkeen olosuhteet ovat ankarat, sillä esimerkiksi lämpötilan vaihtelut ovat huomattavan suuret.

Rihmalevävyöhyke alkaa heti vedenpinnan alapuolelta ja voi jatkua rantatyypistä ja muista ympäristötekijöistä riippuen useiden metrien syvyyteen. Jään vaikutus rihmalevävyöhykkeen yläosassa on suuri ja siellä kasvaa vain yksivuotisia lajeja. Tyypillisiä rihmalevävyöhykkeen levälajeja ovat ahdinparta (Cladophora glomerata), suolilevät (Ulva sp.), lettiruskolevä (Pilayella littoralis), pilviruskolevä (Ectocarpus siliculosus), jouhilevä (Chorda filum) ja leveäpartalevä (Dictyosiphon foeniculaceus). Kivien pinnalla kasvavat kalvomaiset ruskolaikkulevä Pseudolithoderma ja punalaikkulevä Hildenbrandia rubra. Rihmalevävyöhykkeessä elää paljon selkärangattomia eläinlajeja, kuten leväkatkoja (Gammarus sp.) ja leväsiiroja (Idotea sp.). Myös monet pienikokoiset kalalajit, kuten kolmi– ja kymmenpiikki, viihtyvät rihmalevävyöhykkeessä.

rakkis2

Rakkolevävyöhyke muodostuu rakkolevästä (Fucus vesiculosus) ja sen päällä tai alla kasvavista rihmamaisista levistä. Useimmat rihmalevävyöhykkeessä elävät levälajit kasvavat myös rakkolevävyöhykkeessä. Ainoa vain rakkolevävyöhykkeessä kasvava levälaji on rakkoleväntupsu (Elachista fucicola), joka kasvaa yksinomaan rakkolevän päällä. Rakkolevävyöhykkeen varjoisilta kasvupaikoilta voidaan löytää myös punalevävyöhykkeelle tyypillisiä levälajeja. Rakkolevävyöhykkeen eläimistö on runsas, kaiken kaikkiaan noin 30 lajia. Kaloista esimerkiksi silakka kutee rakkolevävyöhykkeessä. Muita yleisiä kalalajeja ovat tokot, särmä- ja siloneula, teisti, kivinilkka, vaskikala, ahven, kolmipiikki, mutu ja särki. Selkärangattomista eläimistä yleisimpiä ovat leväsiirat, leväkatkat, erilaiset kotilot ja simpukat, sekä massiaiset. Paikallaan eläviä (sessiileitä) eläimiä ovat sinisimpukat, levärupi, merirokko ja murtovesipolyyppi.

Punalevävyöhyke sijaitsee kasvillisuusvyöhykkeistä syvimmällä. Siellä kasvavat levälajit ovat sopeutuneet vähäiseen valoon. Punalevävyöhykkeessä yleisiä rihmamaisia levälajeja ovat ruskokivitupsu Sphacellaria, sekä punaleviin kuulevat punahelmilevä ja tummapihtilevä (Ceramium tenuicorne, C. rubrum) ja luulevät (Polysiphonia nigrescens, P. violacea). Punalevävyöhykkeessä kasvaa myös muita levälajeja, joista yleisimpiä ovat haarukkalevä (Furcellaria lumbricalis) ja liuskapunalevä (Coccotylus truncata). Punalevävyöhykkeestä voi löytää myös lukuisia rakkolevävyöhykkeessä eläviä eläimiä, kuten sinisimpukan. Punalevävyöhyke puuttuu nykyisin monilta paikoilta, koska rehevöityminen on lisännyt kovien pohjien päälle kerrostuvan hienojakoisen aineksen määrää. Levien itiöt eivät kykene kiinnittymään pehmeälle kasvualustalle, jolloin vyöhykettä ei muodostu.

Sinisimpukkavyöhyke muodostuu 5-15 metrin syvyydelle. Yksittäisiä simpukoita voi tavata jopa 40 metrin syvyydeltä. Syvyyssuunnassa sinisimpukan esiintymistä rajoittaa vain sopivien kiinnittymispintojen puute, sillä laji elää vain kovilla pohjilla. Sopivilla kasvupaikoilla sinisimpukkaa voi olla todella paljon, jopa kymmeniätuhansia yksilöitä neliömetrillä.

Matalat merenlahdet

Mataliin, hiekkapohjaisiin merenlahtiin kehittyy usein tiheä järviruokokasvusto (Phragmites australis). Syvemmällä vedessä kasvillisuus muodostuu putkilokasveista ja niiden päällä kasvavista levistä. Tyypillisiä putkilokasveja ovat vidat (Potamogeton), meriajokas (Zostera marina), haurat (Zannichellia), hapsikat (Ruppia), ärviät (Myriophyllum) ja sätkimet (Ranunculus). Kasvien päällä yleisiä levälajeja ovat esimerkiksi ahdinparta, lettiruskolevä ja ruskohapsu. Kivien päällä voi kasvaa esimerkiksi rakkolevää.

Matalan merenlahden kasvi- ja levälajisto luo hyvän elinympäristön monille eläinlajeille (piirros M. Dernjatin 2000, pikkukuvat A. Hemmi ym.).

Matalan merenlahden kasvi- ja levälajisto luo hyvän elinympäristön monille eläinlajeille (piirros M. Dernjatin 2000, pikkukuvat A. Hemmi ym.).

Matalien merenlahtien eläimistö eroaa jonkin verran muiden murtovesiyhteisöjen eliöstöstä. Järviruokokasvustojen sisällä veden suolaisuus voi ajoittain laskea hyvin alhaiseksi. Tällöin on mahdollista löytää ruovikosta murtovesilajien lisäksi myös joitain makeanveden lajeja. Tyypillisiä kalalajeja matalille merenlahdille ovat tuulenkalat, hietatokko ja siloneula. Selkärangattomista yleisiä ovat hietakatkarapu, sydänsimpukka, hietasimpukka ja monet kotilot.

Sukkessio, vuodenaikaisuus ja avoimuus

Sukkessiolla tarkoitetaan eliöyhteisön jatkuvaa, tiettyyn suuntaan etenevää kehitystä. Sukkessio käynnistyy yleensä jostakin syystä kasvillisuutensa menettäneellä laikulla. Itämerellä voi sukkession eri vaiheet havaita esimerkiksi rannan rihmalevävyöhykkeessä tai ulapan planktonyhteisössä jo yhden kasvukauden aikana

Sukkession kovalla kasvualustalla aloittavat paljastuneelle pinnalle nopeasti leviävät lajit, joiden itiöitä on paljon merivedessä. Tyypillisiä alkuvaiheen lajeja ovat mikroskooppiset piilevät. Sukkession seuraavassa vaiheessa uudelle pinnalle pyrkivät hitaammin leviävät lajit ja yhteisön lajimäärä lisääntyy. Tälle vaiheelle tyypillisiä lajeja ovat esimerkiksi suolilevät ja monet rihmalevälajit. Sukkession loppuvaiheen eliöyhteisö on vähälajinen.

Sukkession käynnistyminen edellä mainitulta paljaalta kasvupaikalta (laikulta) on tietysti harvinaisempaa. Tyypillisempi tilanne satunnaiselle havainnoijalle on se, että esimerkiksi satunnaiseen rantaan tutustutaan satunnaisena ajankohtana. Tarkasteluajankohta vaikuttaa suuresti siihen mitä esimerkiksi kalliorannalla havaitaan. Osa rannalla esiintyvistä lajeista on monivuotisia, osa yksivuotisia esiintyen vain tiettyyn aikaan vuodesta. Esimerkiksi isokokoisten levien ns. makrolevien kohdalla havaitaan suurta vuodenaikaista vaihtelua. Vedenalainen maisema voi olla hyvin erilainen riippuen tarkasteluajankohdasta ja paikasta. Alla olevassa kuvassa on esitetty eri levävyöhykkeissä havaittujen levälajien vuodenaikainen vaihtelu yhden vuoden ajalta.

Myös aallot ja virtaukset vaikuttavat huomattavasti rantojen eliöyhteisöihin sekä yksittäisiin lajeihin. Toiset lajit sietävät kovempia oloja kuin toiset. Jotkin lajit voivat myös muovautua elinympäristönsä mukaan; rakkolevä on esimerkiksi hyvin erinäköinen kasvaessaan alloille alttiilla rannalla verrattuna suojan puolen kasvumuotoon. Aallokko ja virtaukset vaikuttavat myös välillisesti levien kasvupaikkaan. Levät tarvitsevat aina kovan kiinnittymispinnan, niillä ei ole juuria, joita työntää maaperään. Sedimentaatio ja liettyminen vähentävät leville potentiaalisen kasvualan (kovan pohjan) määrää.

Levälajien vuodenaikainen peittävyys eri syvyyksissä vuoden 2002 aikana Tvärminnen saaristossa. Suolilevät (tässä Enteromorpha) ovat sittemmin siirretty sukuun Ulva. (kuva: Makrolevien vuodenaikaisuus 2001 - 2002 kurssiraportti, Helsingin yliopisto).

Levälajien vuodenaikainen peittävyys eri syvyyksissä vuoden 2002 aikana Tvärminnen saaristossa. Suolilevät (tässä Enteromorpha) ovat sittemmin siirretty sukuun Ulva. (kuva: Makrolevien vuodenaikaisuus 2001 – 2002 kurssiraportti, Helsingin yliopisto).

Ravintoverkko

Eliöt tarvitsevat energiaa ja erilaisia kemiallisia yhdisteitä elintoimintojensa ylläpitämiseen, sekä kasvuun ja lisääntymiseen. Eliöyhteisössä tapahtuvaa energian ja ravinteiden siirtymistä kuvataan usein ravintoketjulla. Meressä ravintoketju alkaa kasviplanktonista, joka muuttaa auringon energiaa kemialliseen muotoon (=yhteyttäminen). Yhteytyksessä sidottu auringon energia on muiden eliöiden käytettävissä erilaisten yhteytystuotteiden muodossa. Primäärituotanto (=yhteyttäminen) luo pohjan kaikkien muiden eliöiden energia- ja ravinnetaloudelle.

Ravintoketju muodostuu monista eri tasoista. Ravintoketjussa alemmalla tasolla olevat eliöt ovat korkeammalla tasolla olevien eläinten ravintoa. Saalistajalla on tosin vain harvoin ainoastaan yksi ravintolähde ja ravintoketjun sijasta eliöyhteisöä kuvataan usein ravintoverkkona.

Esimerkki ravintoketjusta meren ulapalla. Kasviplankton on eläinplanktonin ravintoa. Erilaiset kalat saalistavat eläinplanktonia. Kookkaammat kalat saalistavat pienikokoisia kaloja ja voivat itse olla esimerkiksi lintujen ravintoa (kuva: N. Nappu).

Äärimmäisen yksinkertaistettu esimerkki ravintoketjusta meriympäristössä. Kasviplankton on eläinplanktonin ravintoa. Erilaiset kalat saalistavat eläinplanktonia. Kookkaammat kalat saalistavat pienikokoisia kaloja ja voivat itse olla esimerkiksi lintujen ravintoa (kuva: N. Nappu).

Eläinten saalistustapa tai niiden pyydystämät saaliseläimet vaihtelevat saalistajan elämän eri vaiheiden mukana. Tämä tekee ravintoverkon tarkan kuvaamisen monimutkaiseksi. Ravintoverkon toiminta voi häiriintyä jo yhdenkin tärkeän eliölajin kärsiessä elinympäristön muutosten seurauksista.

Eläinten ravinto

Eläinlajien välillä voidaan tehdä karkea jako kolmeen ryhmään ravintokohteen perusteella:

A.   Kasvinsyöjät (herbivorit, laiduntajat)

B.   Lihansyöjät (karnivorit, saalistajat)

C.   Raadonsyöjät (detritivorit)

A. Kasvinsyöjät eli laiduntajat

Kasvinsyöjien pääasiallinen ravintokohde Itämerellä on kasviplankton. Erityisen runsaana esiintyvät pii- ja panssarilevät ovat eläinplanktonin ja erilaisten suodattavien eliöiden tärkein ravinnonlähde.

Rihmalevien ja muiden rantavyöhykkeen levien merkitys on vähäisempi. Rantavyöhykkeessä kuitenkin esimerkiksi leväsiirat ja leväkotilot syövät erilaisia rihmaleviä ja rakkolevää. Monisoluisten levien pinnalla kasvaa usein pieniä, yksisoluisia leviä jotka ovat mikroskooppisten eläinten ravintoa.

B. Lihansyöjät eli saalistajat

Suuri osa eläinlajeista (harva- ja monisukasmadot, kalat, hylkeet, monet lintulajit, jne.) saalistaa ravinnokseen muita eläimiä. Myös monet paikallaan pysyvät eläimet kuten polyypit pyydystävät saaliinsa ympäröivästä vedestä. Saalistusmenetelmiä on yhtä monta kuin saalistajia. Saalistus voi olla aktiivista ja perustua esimerkiksi haju- tai kylkiviiva-aistiin. Saalistus voi olla myös passiivista, jolloin saalistaja odottaa saalistaan paikallaan pysyen ja usein naamioituneena.

C. Raadonsyöjät

Kuolleita eliöitä hajottavat erilaiset bakteerit ja sienet. Hajotuksen seurauksena kuolleeseen eläimeen tai kasviin sitoutunut energia ja ravinteet jatkavat kiertoa eliöyhteisössä.

Suurin osa raadonsyöjistä elää merenpohjan savi- ja hiekkapohjilla. Osa eläimistä saa tarvitsemansa ravinnon syömällä sedimenttiä. Jotkin lajit kaivautuvat pohja-aineksen pintakerrokseen ja odottavat sopivan ravinnon osumista kohdalle.

Useimmat raadonsyöjät ovat aktiivisimmillaan yöaikaan. Niitä onkin helpoin nähdä yösukelluksen aikana.

Ravinnon suodattajat

Osa eläimistä on kehittänyt keinon suodattaa ravintonsa merivedestä. Näitä eläimiä on vaikea sijoittaa mihinkään edellä mainittuun ryhmään, koska ravinto koostuu yleensä sekä kasvi- että eläinplanktonista. Tämän kaltaisia eläimiä kutsutaan yleensä kaikkiruokaisiksi eli omnivoreiksi eliöiksi. Suurikokoisia valtamerien suodattajia ovat esimerkiksi valaat ja mantarauskut. Itämerellä yleisiä suodattajia ovat esimerkiksi merirokot, sienieläimet ja sammaleläimet. Myös suurin osa simpukoista suodattaa ravintonsa merivedestä. Lieju- ja hietaimpukka kaivautuvat pohjasedimenttiin ja vain niiden hengitysputket (sifonit) ovat näkyvissä pinnalla. Simpukoiden kidukset toimivat vettä kierrättävänä ’’pumppuna’’. Monet Ruotsin ja Norjan rannikolla tavattavista kalkkikuorisista monisukasmadoista kuuluvat myös tähän ryhmään.

Symbioosi

Symbioosissa kaksi eliölajia elää molempia hyödyttävässä suhteessa. Hyöty voi olla esimerkiksi parantunut suoja saalistukselta tai mahdollisuus saada enemmän ravintoa. Murtovedessä elävä sienieläin elää symbioosissa viherlevän kanssa. Eläin saa symbioosin seurauksena käyttönsä levän veteen vapauttamaa happea ja erilaisia orgaanisia yhdisteitä. Levä hyödyntää sienieläimen jätöksien ravinteita.

Loiset

Loinen eli parasiitti on eliö, joka elää toisen kasvin tai eläimen kustannuksella. Loiseliön isännälle loisesta on vain haittaa. Parasiitin elinkierto voi olla hyvin monimutkainen. Osa loisista munii isäntäeliöön ja toukat käyttävät kuoriutumisen jälkeen isäntäeliötä ravinnoksi. Isäntäeliö voi olla parasiitille välttämätön vain osassa sen elämää, esimerkiksi lisääntymisen ja loisen nuoruusvaiheiden aikana. Äärimmäisessä tapauksessa loisen läsnäolo johtaa isäntäeliön kuolemaan. Loisia ovat monet sienet, yksisoluiset alkueläimet ja alkeelliset selkärankaiset (mm. nahkiainen).

Puolustautuminen

A. Suojaväritys

Monet eläimet ovat väritykseltään tummansävyisiä, ruskehtavia tai harmahtavia. Kuitenkin jos tarkkaillaan saman lajin yksilöitä erilaisista ympäristöistä, voidaan havaita, että ne ovat erivärisiä. Ympäristön väritykseen sopeutuminen on yleinen puolustautumiskeino monille eläinlajeille. Nopeimmin ympäristön muutoksen havaitsee mustekalojen kohdalla, joiden väritys ja jopa ihon pinnanmuodot muuttuvat nopeasti uutta ympäristöä vastaavaksi. Eliöiden väritykseen vaikuttaa yleensä kuitenkin enemmän luonnon valinta saalistuksen kautta. Ympäristöstä helposti erottuvat yksilöt joutuvat saaliiksi ja suojaväriltään paremmat yksilöt lisääntyvät ja tuottavat lisää suojaväriltään ympäristöön sopivia yksilöitä.

Suojaväri syntyy korkeammilla eläimillä tähän tehtävään erikoistuneista soluista, kromatoforeista. Solujen sisällä on väripigmenttejä, jotka hermoimpulssien vaikutuksesta voivat hajaantua tai kasaantua solun sisällä. Solun sisällä voi olla useita erilaisia pigmenttejä (värejä), joten erilaisten väriyhdistelmien kirjo on laaja. Eläimen väritykseen vaikuttavat sen tekemät havainnot elinympäristön ulkonäöstä, mutta myös valaistusolosuhteet. Myös hormonit vaikuttavat eliöiden väritykseen ja niiden vaikutus on selvästi havaittavissa esimerkiksi lisääntymisaikana.

B. Muodot

Monien eläinlajien puolustus perustuu eläimelle tyypillisen ruumiinmuodon hävittämiseen. Eräillä eläinlajeilla, kuten silo- ja särmäneulalla, ruumiinmuoto muistuttaa kasvinosaa. Kasviin kiinnittynyttä kalaa on vaikea erottaa kasvillisuuden keskeltä. Kampelat ja monet muut pehmeällä pohjalla elävät kalat ratkaisevat ongelman kaivautumalla hiekkaan. Eläimet ovat suojassa omilta saalistajiltaan hiekan alla ja voivat odottaa sopivan saaliseläimen osumista kohdalle. Eräät selkärangattomat, kuten päivän- ja sudenkorennon toukat, rakentavat itselleen suojakotelon elinympäristössään yleisistä aineksista. Kuori ei välttämättä tarjoa suojaa saalistajalta, mutta se auttaa eläintä naamioitumaan elinympäristössään. Paikallaan pysyvää, naamioitunutta toukkaa voi olla vaikea havaita.

Kemiallinen tiedonvälitys ja puolustus

Kaikki kasvit ja eläimet tuottavat ympäristöönsä erilaisia kemiallisia yhdisteitä. Eläinten kohdalla puhutaankin usein kemiallisesta tiedonvälityksestä. Kemiallinen tiedonvälitys on erityisen tärkeää vähemmän kehittyneissä eläinryhmissä, joissa yksilöiden näkö ja kuuloaisti voivat olla hyvin kehittymättömät. Kemiallisen tiedonvälityksen havainnoimiseksi hajuaistin tai muun kemiallisiin yhdisteisiin perustuvan aistitoiminnan tulee olla hyvin kehittynyt.

Monet kalat voivat haistaa saaliseläimen tai –kasvin jo kaukaa. Vaelluskalat suunnistavat usein pitkiä matkoja pelkän hajuaistin varassa. Suunnistus perustuu tällöin kalan leimautumiseen siihen vesistöön, josta se on kotoisin. Esimerkiksi lohet palaavat aina siihen jokeen kutemaan, jossa ne itse syntyivät ja johon ne jo poikasina leimautuivat.

Sinisimpukat ja rakkolevä lisääntyvät ruiskuttamalla sukusolunsa veteen. Jotta lisääntyminen olisi tehokasta, kaikki yhden yhdyskunnan sinisimpukat tai saman alueen rakkolevät ruiskuttavat sukusolunsa veteen lähes samanaikaisesti. Sukusolujen mukana veteen vapautuu yhdisteitä, jotka stimuloivat myös muita simpukoita tai leviä lisääntymään.

Osa kasvi- ja eläinlajeista tuottaa joko tarkoituksella tai muiden elintoimintojen ohella yhdisteitä, jotka tekevät ne pahanmakuisiksi tai muuten vähemmän viehättäviksi saalistajien silmissä. Saalistaja yrittää syödä pahanmakuisen saaliseläimen, mutta oppii pian välttämään epämiellyttävää lajia ja joskus jopa sitä muistuttavia lajeja. Kasvit voivat tuottaa yhdisteitä, jotka estävät saman- tai erilajisten kasvien tai levien itämisen ja kasvun. Yhdisteitä erittänyt kasvi saa tällöin enemmän valoa ja ravinteita käyttöönsä.


Verkkomateriaali on päivitetty versio Kirsi Kostamo (toim.), Anne Hemmi, Niko Nappu, Heli Toppinen & Mats Westerbom (2004) materiaalista. Sisältöä päivitetään kevään 2018 aikana. Sisävesien osuus pyritään toteuttamaan kesän 2018 aikana. Mikäli huomaat sisällössä korjattavaa tai haluat vaikka omia kuviasi lajisivuille ota yhteyttä niko AT suurisininen PISTE fi. Sivuston verkkoversion valmistumista ovat tukeneet Helsingin yliopiston tutkimusasemat.