Gadus morhua

Selkärankaiset (Vertebrata)

Turskat (Gadidae)

Turska (Gadus morhua) – torsk, cod

Kuvaus

Selkärankaiset on pisimmälle kehittynyt pääjakso. Ryhmä koostuu luukaloista, linnuista, matelijoista, sammakkoeläimistä, nisäkkäistä, ympyräsuisista ja rustokaloista. Suomessa tavataan noin 375 lajia selkärankaisia, joista lintuja on 245, kaloja 60, nisäkkäitä 60 ja matelijoita sekä sammakkoeläimiä viisi lajia.

Ympyräsuiset ovat selkärankaisista alkeellisimpia. Niillä ei ole leukoja vaan imusuu, jolla jotkut lajit voivat kiinnittyä kalojen pinnalle ja käyttää niitä ravintonaan. Selkäranka ei ole muodostunut luusta, vaan rustosta.

Kalat, Pisces, ovat selkärankaisia kiduksilla hengittäviä vaihtolämpöisiä eläimiä. Niiden ruumiinlämpötila vaihtelee ympäröivän veden mukaan. Kaloilla on hyvä näkö- ja hajuaisti, sekä kylkiviiva-aisti, jolla ne aistivat veden liikkeitä. Useimpien kalojen iho on suomujen peitossa. Suomut ovat luulevyjä, jotka suurentuvat kalan kasvaessa. Kaloja on olemassa lähes 22 000 lajia, siis yli puolet selkärankaisista eläimistä. Kalat voidaan jakaa kahteen pääluokkaan: leuattomiin ympyräsuisiin (Agnata, esimerkiksi nahkiaiset) ja leuallisiin rustokaloihin (Chondrichtyes, esim hait ja rauskut) sekä luukaloihin (Osteichthyes, ”varsinaiset kalat”). Suomessa on tavattu noin 100 kalalajia, joista 60 on vakinaisia. Pieni lajimäärä selittyy pohjoisen sijainnin lisäksi Itämeren alhaisella suolapitoisuudella.

Kalalajien määrittämiseen käytetään monia menetelmiä. Lajinmäärityksessä voidaan esimerkiksi laskea kylkiviivan kohdalla sijaitsevat suomut, eväruotojen lukumäärä, hampaiden lukumäärä tai havainnoida eläimen muotoa. Sukellettaessa näitä tunnusmerkkejä ei kuitenkaan pysty hyödyntämään vaan kala tunnistetaan ulkomuodon (koon, muodon ja värin) perusteella. Seuraavissa lajikuvauksissa tullaan siksi keskittymään piirteisiin, jotka helpottavat määrittämistä veden alla (mm. pään muoto ja koko, evien muoto, sijainti, väritys ja lukumäärä).

Isopäinen, pullea ja suurisuinen kala, jota ei voi sekoittaa muihin kaloihimme. Turskalla on kolme selkäevää ja kaksi peräevää. Yläleuka on alaleukaa pidempi ja alaleuan alla on viiksisäie (turskan ”parta”). Pyrstöevä on lähes suorapäinen. Vaalea kylkiviiva kaartuu ylöspäin. Turskan lisääntymisen onnistuminen edellyttää vähintään 10-11 promillen suolapitoisuutta, sillä sitä alhaisemmassa pitoisuudessa hedelmöittyneet mätimunat vajoavat pohjaan ja kuolevat. Lisääntyminen vaatii myös hyvät happiolot, mistä syystä turskan lisääntymisen onnistuminen rannikollamme onnistuu vain suuren suolapulssin tuodessa suolaisempaa ja hapekkaampaa vettä Tanskan salmien kautta; epäedulliset suolapitoisuus- ja happiolot Itämeressä rajoittavat nykyisin siis turskan lisääntymistä.

Samannäköiset lajit: ei Suomessa.

Kuvat ja videot

Lisätietoja

Comments are closed.