Valaanpyynnin vaiettu totuus

Tämä kirjoitus perustuu tunnetun venäläisen valastutkijan, A. A. Berizinin muistelmien Marine Fisheries Review –sarjassa (2008) julkaistuun käännökseen. Eräs alkuperäisartikkelin kuvista tekee vaikutuksen: Tapetun naarasvalaan nisistä suihkuaa maitoa. Imettävien valaiden pyydystäminen oli tietysti kielletty.

Marraskuu 1993, kansainvälinen merinisäkkäiden konferenssi, Galveston Texas, USA. Professori Alexei Yablokov, Venäjän presidentti Boris Jeltsinin tieteellinen neuvonantaja, avaa suunsa puhujanpöntössä. Paikalla on 1500 valaiden ja muiden merinisäkkäiden asiantuntijaa. Yablokovin esitelmä on valtiollinen tunnustus, joka paljastaa maailman ehkä suurimman yksittäisen ympäristörikoksen kaikessa kammottavuudessaan: Vuonna 1932 Neuvostoliiton valaanpyyntilaivastot suuntaavat merelle. Seuraavat 55 vuotta, ne kaikkia sovittuja rajoituksia ja sopimuksia rikkoen, tuhoavat valaspopulaatioita ennenäkemättömällä voimalla. Lähes kaikki vastaantulevat valaat tapetaan uhanalaisia lajeja tai poikasia säästämättä. Saalisraportointi ei perustu todellisuuteen sillä valaiden kokotietoja, lukumääriä ja lajitietoja vääristellään vuosikymmeniä. Lukumääräisesti lähes puolet tapetuista valaista jätettiin raportoimatta. Tutkijat, laivastojen komentajat ja virkamiehet eri tasoilla olivat tietoisia sääntöjen rikkomuksista ja häviävistä valaspopulaatioista. Tutkijoiden varoitukset ja raportit jätettiin systemaattisesti huomioitta.

Yksi tärkemmistä syistä tuhoisan valaanpyynnin takana liittyi NL:n suunnitelmatalouden kiemuroihin: Jos laivasto mieli saada palkkabonuksia, täytyi kaudelle säädetty pyyntiraja ylittää. Seuraavana vuonna pyyntiraja hinattiin edellisvuonna toteutuneelle pyyntitasolle, joten saadakseen bonukset seuraavana vuonna, oli laivaston aina pyydystettävä entistä enemmän valaita. Tavoitteesta jääminen puolestaan johti sanktioihin. Toinen typeryyden huipentuma liittyi siihen, että valassaalis laskettiin bruttotonneita, eikä valmiina tuotteina. Tämä johti järkyttävään tuhlaukseen, kun valaita tapettiin, vaikka tiedettiin ettei tehdasalus ehdi käsitellä valasta ja ruho mädäntyisi pilalle. Riitti, että valas saatiin tapetuksi ja merkittyä saaliskirjanpitoon. Seuraavaksi lyhyt katsaus NL:n valaanpyynnin historiaan:

Purjealuksilla ja soudettavilla pyyntiveneillä harrastettu valaanpyynti oli lasten leikkiä verrattuna siihen, mitä uusi teknologia saattoi saada aikaan. Tämä teollinen valaanpyynti alkoi Venäjällä 1800 -luvun lopulla, kun ensimmäiset valaanpyynnin rannikkotukikohdat perustettiin Vladivostokin itäpuolelle ja myöhemmin Kuriileille. Rannikkotukikohdista käsin toimivat pyyntialukset eivät kuitenkaan voineet toimia kovinkaan kaukana tukikohdasta, sillä pyyntiveneissä ei voitu prosessoida valaita. Oli rakennettava uivia tehtaita. Ensimmäinen valaanpyynnin tehdasalus aloitti toimintansa Kuriilien vesillä 1903, mutta valaanpyynti keskeytyi Venäjän-Japanin sodan puhjettua 1904. 1900 -luvun alkupuoli oli levotonta aikaa ja valaanpyynnin kehittäminen todennäköisesti keskeytyksissä. Varsinainen teurastus alkoi Neuvostoliiton toimesta pari vuosikymmentä myöhemmin. Heinäkuussa 1932 amerikkalaisesta rahtialuksesta valaanpyynnin tehdasalukseksi modifioitu 11 000 tonnin Aleut (120 m) lähti ensimmäiselle pyyntimatkalleen seuranaan kolme norjalaisvalmisteista upouutta pyyntialusta. Ensimmäiset valaat tapettiin kokeilumielessä Tyynellä Valtamerellä Revilla Gigedosin saarilla 25.10.1932. Tätä kokeilua voidaan pitää lähtölaukauksena maailman ympäristöhistorian eräälle synkimmistä ajanjaksoista, vaikka seuraavaa askelta saatiinkin odottaa aina toisen maailmansodan loppuun saakka. Vuonna 1946 Neuvostolaivasto vahvistui alunperin Saksalaisella Viking -nimisellä aluksella. Tehdasaluksen nimeksi annettiin Slava (155 m). Slava oli selvästi suurempi kuin Aleut ja sen mukana kulki 10 pyyntialusta. Vuosina 1959-1961 Neuvostoliiton valaanpyyntilaivasto kasvoi edelleen. Sovetskaya Ukraina ja Sovetskaya Rossia (217 m) sekä, Saksalaisesta matkustaja-rahtilaiva Hamburgista modifioitu Yuriy Dolgorukiy (207 m), olivat jättiläisiä (vrt. matkustaja-alus Viking Mariella on 175 m pituinen). Sovetskaya -alukset olivat maailman suurimpia valaanpyynnin tehdasaluksia. Ne oli suunniteltu käsittelemään 75 suurta hetulavalasta vuorokaudessa (~3750 tonnia valaita / vrk = ~10 Boeing 747 matkustajakonetta / vrk). Vuonna 1963 laivasto kasvoi jälleen; uudet tehdasalukset olivat nimeltään Dalniy Vostok ja Vladivostok (182 m). Samoihin aikoihin alkoivat tuhoamisvimman seuraukset näkyä ja vuonna 1964 viimeinen valaanpyynnin rannikkotukikohta suljettiin Kuriileilla. Todennäköisesti valaat olivat lopussa. Myös tehdasaluksiin perustuva valaanpyynti tuhosi itse itsensä seuraavien parinkymmenen vuoden aikana. Laittomuuksiin perustuneen pyynnin kannattavuus alkoi laskea, ehkä osittain siitä syystä, että 1970 -luvun alkupuolella aluksille määrättiin kansainvälisiä tarkkailijoita. Tarkkailu ei kuitenkaan kyennyt täysin estämään väärinkäytöksiä. Vuonna 1982 Kansainvälinen valaanpyyntikomissio päätti, että kaupallinen valaanpyynti on lopetettava vuoteen 1986 mennessä. Pyyntirikkomuksiakin alkoi 1980 -luvulla tulla ilmi ja 1985 Yhdysvallat asetti rajoituksia NL:n pyyntitoimille USA:n aluevesillä. Lisäksi NL:n tehdasalukset alkoivat hajota käsiin. Kun valaanpyynti loppui Neuvostoliitossa 1987, oli satoja tuhansia valaita tapettu ja monet lajit sukupuuton partaalla.
Hetulavalaan luuranko Curacaolla (kuva: Jaakko Leppänen).

Purjealuksilla ja soudettavilla pyyntiveneillä harrastettu valaanpyynti oli lasten leikkiä verrattuna siihen, mitä uusi teknologia saattoi saada aikaan. Tämä teollinen valaanpyynti alkoi Venäjällä 1800 -luvun lopulla, kun ensimmäiset valaanpyynnin rannikkotukikohdat perustettiin Vladivostokin itäpuolelle ja myöhemmin Kuriileille. Rannikkotukikohdista käsin toimivat pyyntialukset eivät kuitenkaan voineet toimia kovinkaan kaukana tukikohdasta, sillä pyyntiveneissä ei voitu prosessoida valaita. Oli rakennettava uivia tehtaita. Ensimmäinen valaanpyynnin tehdasalus aloitti toimintansa Kuriilien vesillä 1903, mutta valaanpyynti keskeytyi Venäjän-Japanin sodan puhjettua 1904. 1900 -luvun alkupuoli oli levotonta aikaa ja valaanpyynnin kehittäminen todennäköisesti keskeytyksissä.

Varsinainen teurastus alkoi Neuvostoliiton toimesta pari vuosikymmentä myöhemmin. Heinäkuussa 1932 amerikkalaisesta rahtialuksesta valaanpyynnin tehdasalukseksi modifioitu 11 000 tonnin Aleut (120 m) lähti ensimmäiselle pyyntimatkalleen seuranaan kolme norjalaisvalmisteista upouutta pyyntialusta. Ensimmäiset valaat tapettiin kokeilumielessä Tyynellä Valtamerellä Revilla Gigedosin saarilla 25.10.1932. Tätä kokeilua voidaan pitää lähtölaukauksena maailman ympäristöhistorian eräälle synkimmistä ajanjaksoista, vaikka seuraavaa askelta saatiinkin odottaa aina toisen maailmansodan loppuun saakka. Vuonna 1946 Neuvostolaivasto vahvistui alunperin Saksalaisella Viking -nimisellä aluksella. Tehdasaluksen nimeksi annettiin Slava (155 m). Slava oli selvästi suurempi kuin Aleut ja sen mukana kulki 10 pyyntialusta. Vuosina 1959-1961 Neuvostoliiton valaanpyyntilaivasto kasvoi edelleen. Sovetskaya Ukraina ja Sovetskaya Rossia (217 m) sekä, Saksalaisesta matkustaja-rahtilaiva Hamburgista modifioitu Yuriy Dolgorukiy (207 m), olivat jättiläisiä (vrt. matkustaja-alus Viking Mariella on 175 m pituinen). Sovetskaya -alukset olivat maailman suurimpia valaanpyynnin tehdasaluksia. Ne oli suunniteltu käsittelemään 75 suurta hetulavalasta vuorokaudessa (~3750 tonnia valaita / vrk = ~10 Boeing 747 matkustajakonetta / vrk). Vuonna 1963 laivasto kasvoi jälleen; uudet tehdasalukset olivat nimeltään Dalniy Vostok ja Vladivostok (182 m). Samoihin aikoihin alkoivat tuhoamisvimman seuraukset näkyä ja vuonna 1964 viimeinen valaanpyynnin rannikkotukikohta suljettiin Kuriileilla. Todennäköisesti valaat olivat lopussa. Myös tehdasaluksiin perustuva valaanpyynti tuhosi itse itsensä seuraavien parinkymmenen vuoden aikana. Laittomuuksiin perustuneen pyynnin kannattavuus alkoi laskea, ehkä osittain siitä syystä, että 1970 -luvun alkupuolella aluksille määrättiin kansainvälisiä tarkkailijoita. Tarkkailu ei kuitenkaan kyennyt täysin estämään väärinkäytöksiä. Vuonna 1982 Kansainvälinen valaanpyyntikomissio päätti, että kaupallinen valaanpyynti on lopetettava vuoteen 1986 mennessä. Pyyntirikkomuksiakin alkoi 1980 -luvulla tulla ilmi ja 1985 Yhdysvallat asetti rajoituksia NL:n pyyntitoimille USA:n aluevesillä. Lisäksi NL:n tehdasalukset alkoivat hajota käsiin. Kun valaanpyynti loppui Neuvostoliitossa 1987, oli satoja tuhansia valaita tapettu ja monet lajit sukupuuton partaalla.

Tehdasalus Slava. postikortti (kuva: Jaakko Leppänen).
Tehdasalus Slava. postikortti (kuva: Jaakko Leppänen).
Ryhävalas San Franciscon lahdella (kuva: Jaakko Leppänen).
Ryhävalas San Franciscon lahdella (kuva: Jaakko Leppänen).

Toivottavasti lukijat löytävät tiensä Berizinin muistelmien ääreen. Berizin kuvailee elävästi valaanpyyntimatkojen arkea, olosuhteita aluksilla, suunnitelmatalouden merkitystä, virkamiesten, pyyntimiesten ja komentajien toimintaa sekä valaspopulaatioiden tuhoa. Kannattaa lukea myös Paul Watsonin kertomus Greenpeacen ensimmäisestä valaanpyynnin vastaisesta kampanjasta ja kohtaamisesta Dalniy Vostok -tehdasaluksen kanssa Kalifornian vesillä vuonna 1975. Myös Yulia V. Ivashchenkon tuotanto aiheesta saattaa kiinnostaa.

 

Teksti ja kuvat: Jaakko Leppänen
Helsinkiläinen vesiluontointoilija ja tutkija.

Kirjallisuus

Y.V. Ivashchenko, PJ. Clapham, RL.Brownell Jr (2008) The truth about Soviet whaling: A memoir. Marine Fisheries Review 70(2): 58 s. (Saatavissa: http://aquaticcommons.org/9699/)

Watson (2013) What I learned the day a dying whale spared my life. The Guardian. (Saatavissa: https://www.theguardian.com/environment/2013/jan/09/dying-whale-greenpeace-paul-watson)

Keller (1987) Soviet says it is giving up commercial whaling. New York Times May 24, 1987. (Saatavissa: https://www.nytimes.com/1987/05/24/world/soviet-says-it-is-giving-up-commercial-whaling.html)

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *